perjantai 18. toukokuuta 2018

Ilo hyppäs suoraan syliin – Loh angali ranudas







Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela, Irmeli Matilainen: Rassako reevos – Yökettu, 119 sivua, Opetushallitus 2017.


Seija Roth: Lokko Lamjaha – Kevein askelin. Poemi ta riimi kentenge – Runoja ja riimejä lapsille. Kuvittanut Tuuli Saarekas, 112 sivua, Opetushallitus 2015.







Romanikieli on Suomessa ennen muuta puhuttu kieli. Sen aktiivisten käyttäjien ja taitajien määrä on koko ajan vähentymässä.

Romanikieltä ei enää vaalita Suomessa romanien kotikielenä, ja tämä on johtanut siihen, että sitä yritetään tietoisesti ylläpitää muun muassa erityisissä "kielipesissä", joissa kokoonnutaan puuhailemaan arkisia asioita ja puhumaan romanikieltä.

Ensimmäinen painettu romanikielinen aapinen ilmestyi vasta vuonna 1982.

Opetushallituksen julkaisema kaksikielinen kuvakirjojen yhteislaitos ja kaksikielinen runokirja ovatkin  tästä näkökulmasta tarkasteltuna suoranaisia kulttuuritekoja!

Uusimmassa esikoulun opetussuunnitelmassa romanilasten esiopetuksen erityisenä tavoitteena on vahvistaa lasten identiteettikehitystä ja tietoisuutta omasta historiastaan ja kulttuuristaan. Lisäksi tuetaan kaksikielisyyttä yhteistyössä lasten perheiden kanssa. Lapsille annetaan romanikielen opetusta mahdollisuuksien mukaan. Romanikielen opetuksessa tutustutetaan lapsia romanikieleen ja -kulttuuriin, laajennetaan sana- ja ilmaisuvarantoa sekä rohkaistaan käyttämään  kieltä erilaisissa kielenkäyttötilanteissa.

Kaksi ensimmäistä Yökettu-kirjaa Mitä säitä säkkiisi, yökettu?  ja Minne matka, Yökettu? ilmestyivät alunperin suomeksi Pieni Karhu –kustantamon kautta vuosina 2009 ja 2011. 

Yhteislaitokseen on nyt saatu vielä kolmas uusi osa Mitäs nyt, Yökettu? Kaikki kolme kuvakirjatarinaa on julkaistu kaksikielisenä laitoksena, romanin- ja suomenkielinen teksti rinnakkain.

Mitäs nyt, Yökettu? –tarinassa työstetään takakannen mukaan ”erilaisuuden kokemista ja siihen liittyviä, osin vaikeastikin ymmärrettäviä ilmiöitä”.

Mira on riitaantunut parhaan kaverinsa kanssa. Netta on haukkunut Miran lenkkareita ja tytöille on tullut siitä kärhämää, mikä painaa Miraa vielä koulupäivän jälkeenkin. Mira työstää asiaa ensin pehmolelunsa, Yöketun, kanssa ja myöhemmin hän keskustelee aiheesta vielä kotona. 

Miran pikkuveljellä Timillä  on niin ikään ollut nahistelua päiväkotikaverinsa kanssa.  Onneksi päiväkodin opettaja kuittaa poikien kärhämän kertomalla, että päiväkodissa lentelee välillä riitoja aiheuttava kiukkukirppu.  Näiltä osin kuvakirjan voi lukea tunnekasvatustaitoja yleiselläkin tasolla tukevana lastenkirjana.


Äiti ja Timi eivät ole tarjoilijan mielestä tervetulleita lounasravintolan
asiakkaiksi. Muut asiakkaat paheksuvat asiaa. Irmeli Matilaisen
kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja Helena Korpelan
tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu –  Rassako reevos  (Opetushallitus 2017). 


Arkisen ja ohimenevän nahistelun rinnalla työstetään myös huomattavasti isompaa ongelmaa eli romanien kohtaamaa syrjimistä. Äiti ja Timi häädetään pois kotiruokaravintolasta. Tarjoilija ilmoittaa, että heitä ei palvella, koska äiti on pukeutunut romanien kansallisasuun.

Lukiessani kirjaa ensimmäisen kerran, olin närkästynyt siitä, että asiaa oikein alleviivataan romanilapsille suunnatussa lastenkirjassa. Kului pari viikkoa, ja monessa viestimessä uutisoitiin romaniperheen huoltoasemalla kokemasta syrjintätilanteesta.

Timin ja äidin kokemasta syrjintätapauksesta keskustellaan kotona perheen kesken. Vaari kertoo Timille, että hänkin kohtasi lapsuudessaan paljon ennakkoluuloja.

– Me romanit olemme joutuneet kiertämään paljon. Emme olleet yhdessä paikassa kauan, siksi me ja muut ihmiset emme aina voineet tutustua toisiimme kovin hyvin. Sen vuoksi me voimme vieläkin tuntua erilaisilta. 
- -  
– Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, Timi. Jotkut pelkäävät sellaisia ihmisiä, jotka näyttävät jollakin lailla toisenlaisilta kuin he itse. Niin kuin vaikkapa sellaiset, joilla on romaniasu. Vaikka me kaikki olemme sydämissämme aika samanlaisia.


 Romanikulttuurissa arvostetaan vanhempien sukupolvien 
elämänkokemusta ja suullista kerrontaa. Vaari kertoo Timille 
sotamuistoistaan ja ikäpolvensa kohtaamasta syrjinnästä. Irmeli 
Matilaisen kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja 
Helena Korpelan tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu – Rassako reevos  
(Opetushallitus 2017).


Yökettu-tarinat lisäävät myös kantaväestöön kuuluvien lasten ymmärrystä Suomen omia kielellisiä ja kulttuurisia vähemmistöjä kohtaan. Miran ja Timin koulun ja päiväkodin parhaat leikkikaverit kuuluvat kantaväestöön. Tämä todentuu keskushenkilölasten, Miran ja Timin, kantaväestöä edustavissa leikkikavereissa.  

Alkuperäisen romanikielisen lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa edelleen käytännössä aivan olematonta. 

Seija Rothin Lokko Lamjaha – Kevein askelin on tiettävästi ensimmäinen moderni runo- ja lorukirja romanilapsille. 

Se on syntynyt tilaustyönä alakoulujen romanikielen opetuksen tueksi ja samannimisen tehtäväkirjan ohessa käytettäväksi. Kirjoihin liittyvää opettajien materiaalia löytyy verkosta Opetushallituksen sivuilta.



Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšelliboskiiri - Tanssiainen 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin
(Opetushallitus 2015). 


Riimirunojen aihepiirit liittyvät lasten arkiseen elämään, vuodenkiertoon ja luontoon. Mukana on kansanrunoudelle tyypillisiä perinteisiä leikkiloruja, joissa opetellaan lukusanoja, värejä, kuukausia ja viikonpäiviä. 

Runokirjassa seikkailee romanilasten lisäksi myös sympaattinen Kotiainen:

Kulkee tietä önniäinen 
laukkuansa kantaen, 
pienen pieni kotiainen, 
astuu kevein askelin ---


Runoissa hyödynnetään mieleen painumisen kannalta riimejä. 

Rytmisesti lorut ja runot ovatkin tarttuvia ja täyttävät kyllä lastenlyriikan yleiset vaatimukset vallan mainiosti. 

Ilo todellakin hyppää niistä suoraan syliin, kuten Ilo-nimisessä runossa todetaan!



Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšenna - Kasvot 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin 
(Opetushallitus 2015). 


Tuuli Saarekkaan (s. 1988) kuvitus on parhaimmillaan graafisesti melko pelkistetyissä kuvituskuvissa ja eloisissa potrettikuvissa. Romanikulttuuria tuodaan havainnollisin yksityiskohdin esille.






















keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Pää täynnä hattaraa, mutta tolkku mukana


















Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 188 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Kati Rapia.





Ajan ilmiö tämäkin: teinitytöille suunnattuun kevyeen chick lit- kirjallisuuteen yhdistetään ajankohtaisia, kantaaottavia teemoja.

Nelli Hietalan (s. 1982) edellisen nuortenromaanin  Miia Martikaisen kärsimysviikko (2016) jatko-osa sysää nimittäin lukijaa perinteisen  seurustelupähkäilyn ohessa ottamaan kantaa eettisiin periaatteisiin  yleisemmällä tasolla ja tuotantoeläinten kohteluun.

Ilman teennäisyyden tai ohjelmallisuuden tuntua sivutaan myös kuntaliitoksia, työllisyystilannetta ja työllistämiskokeiluja sekä maanviljelijöiden taloudellista ahdinkoa.


18-vuotias Milla on tutustunut lukion ensimmäisenä vuotena Annaan, joka on ”luokan takaosassa istuva mustanpuhuva kuvishörhö”.  Anna on myös eläinsuojeluaktivisti. 

Miia on luonteeltaan varovaisempi, mutta haluaa silti olla lojaali ystävänsä aatteelle ja on valmis ottamaan riskejä avittaessaan Annaa, joka on tehnyt iskun paikalliselle sikatilalle vastustaakseen eläinten tehotuotantoa.


Miia tunnustaa olevansa koukussa Jane Austeniin,  Brontën sisaruksiin, Bridget Jonesiin, Tiinoihin, Runotyttöihin, Priskaan ja Seljan tyttöihin: "niiden idealismi, tervehenkisyys ja hyveellisyys eivät haittaa mua tippaakaan, päinvastoin”.

Perinteisen tyttökirjakonseptin – kaksi potentiaalista, mutta tyystin erilaista poikaystäväehdokasta  – kliseistä huolimatta Miia ajattelee omilla aivoillaan ja modernisti, vaikka väittääkin välillä aivojensa olevan hattaraa.

Miia on itseironisesta tilityksestään huolimatta hyvinkin tiedostava nuori nainen.

Satunnainen seksi on Miian mielestä vallan ok ja hän pystyy ikäisekseen varsin kypsästi erittelemään median suoltamia malleja omiin tuntemuksiinsa:

On superhämmentävää, että se viihteessä niin mutkattomaksi leikattu toimitus on käytännössä enimmäkseen kömpelöä räpeltämistä ja että se paljaus, joka siihen liittyy, on jotain ihan muuta kuin fyysistä alastomuutta. Seksissä ei voi keskittyä sellaisiin asioihin joihin yleensä keskittyy, kun haluaa tehdä vaikutuksen toiseen, kuten pömpöttääkö maha, onko ripsari varissut, sanoinkohan mä jotain tyhmää. On luovuttava vaikutuksen tekemisestä, laskettava irti kaikesta siitä mitä on päättänyt olla, niin kuin vaikka hauska tai nokkela. On asetuttava jonkun armoille niin totaalisesti, ettei pääse piiloon edes itsensä taakse, luotettava siihen, ettei se joku väistä sivuun, kun kaadut päälle. 

– – Himo on epäkorrektia. Kun mä vedän töpselin irti, niin mä en voi päättää kiihotunko huolellisesti vimeistellyistä nahkakengistä tai siitä, että mut kahlitaan sänkyyn vaikka noin normisti olenkin tennarinaisia ja yksilön vapauden puolesta. Mun keho reagoi tai sitten ei. Se mihin ja kehen se reagoi, saattaa olla jonkun toisen mielestä friikkiä tai häpeällistä. Mun on otettava riski. Paljastettatva itsestäni jotakin sellaista, josta en itsekään tiedä mitä se on.


Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole viime aikoina ollut kovin trendikästä kotimaisissa nuortenromaaneissa. Taneli miettii siviilipalveluspaikkansa valintaa tarkasti. Taidetalon siviilipalveluspesti voi leimata häntä liikaa:

Mietin vaan, että mun kannattaisi ehkä kuitenkin mennä julkiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, joka ei ole poliittisesti niin sitoutunut.

Miia on Tanelia realistisempi ja oivaltaa, että nykymaailmassa on pakko valita puolensa ja joukkonsa:

Olisiko mun mahdollista pysyä yhteiskunnasta erossa tässä ilmastossa, näillä taidoilla? Oliko kenenkään?  Oliko helpompi vaikuttaa sisäpuolelta kuin ulkopuolelta? Ketä mä palvelisin? Mihin musta olisi? Pitäisikö ottaa vain kevyesti kouluttautua putkimieheksi, tienata puolet vuodesta kelvollisesti ja matkustaa toinen puoli, poimia rusinat molemmista pullista? Miksi mun oli pakko aina ajatella asiat näin perusteellisesti? Miksen mä voinut vain kellua mukana?


Hietalan nuortenromaani haastaa lukijaansa aivan oikeasti miettimään henkilökohtaisia valintoja ja yhteiskunnallista todellisuutta. 

Typografinen ratkaisu Miian ja ystävien viestiketjujen keskittämiseen ei ole paras mahdollinen luettavuuden kannalta.











perjantai 11. toukokuuta 2018

Virolaista määrämittaista huumoria














Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon, kuvittanut Christer Nuutinen, suomentanut Heli Laaksonen, 61 sivua, WSOY 2018.






Andrus Kivirähk (s. 1970) on yksi Viron tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen aikuistenkirjojensa tunnusmerkkejä ovat groteskius ja absurdius.

Kivirähkin lasten tarinakokoelma Koiranne alkaa kohta kukkia ilmestyi suomennoksena pari vuotta sitten Otavan kustantamana. 

Uusi kokoelma Kun Musti muni mummon (alk. Karneval ja kartulisalat 2015) on äskettäin tullut julki WSOY:ltä.

Kirjan visuaalinen ilme on edellistä suomennosta onnistuneempi. 

Aloittelevat lukijat otetaan nimittäin typografiassa ja Christer Nuutisen tarinoiden huumoria karikatyyrisillä hahmoilla myötäilevässä kuvituksessa paremmin huomioon.

Uudessa kokoelmassa ei kuitenkaan ole edellisen kokoelman veroisia nasevia ja mieleen jääviä tarinoita. 

Lastenkirjoissa Kivirähkin räväkkyys näkyy yllättävinä tulokulmina ja makaaberienkin asioiden perusteellisena älllistelynä. Tarina Nappi hukkaa pojan kertoo pojasta, jonka housuista putoaa nappi. Tapahtumassa samastutaan napin tuntemuksiin. 

Useammassakin tarinassa kerrotaan ruoka-aineista. Grillimakkara kadehtii piparien elämää piparkakkutalossa ja yrittää päästä  sinne kylään. Tietokone on perso hillolle. Ruokapöydälle ilmaantuu muukalainen, joka lesoilee olevansa ulkomainen herkku. Muukalainen paljastuu kuitenkin kammaksi ja se häädetään pois.


Kokoelman aloittava nimitarina Musti alkaa näyttleijäksi on käänteiltään sähäkkä. Maijan koira ei ymmärrä toden ja kuvitellun leikin eroja.

Maija haluaa leikkiä Mustin kanssa Punahilkka-satua:

Maija vei Mustin olohuoneeseen jossa isoäiti istui katselemassa televisiota. 
”Katso, siellä hän nyt on”, kuiskasi Maija. ”Anna mennä!”Musti teki niin kuin oli käsketty. Se lönkytti isoäidin luo ja söi tämän suihinsa. Maija säikähti. 
”Musti!” rääkäisi Maija. ”Mitä sinä menit tekemään! Tämähän oli vain leikki. Ja sinä nielaisit koko isoädin oikeasti. Hölmö!” 
Musti alkoi uikuttaa onnettomana. Se ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin. Kunnon koirahan tottelee käskyjä. 
”Isoäiti!” huhuli Maija Mustiin. ”Miten siellä menee?” 
”Täällä on säkkipimeää”, isoäiti vastasi koiran vatsasta. ”Tuliko sähkökatkos vai mitä?”


Musti-koira eläytyi Punahilkka-leikkiin vähän turhan
 perusteellisesti. 
Christer Nuutisen kuvitusta Andrus Kivirähkin
tarinakokoelmaan
 Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). 



Tarinan loppu kiertyy onnelliseksi. Isoisä keksii aloittaa toisen leikin, jossa Musti on kana ja se ryhtyy munimaan. Mummo päätyy takaisin keinutuoliin ja Maija ja Musti lähtevät pihalle jatkamaan pallon heittämistä.

Kivirähkin edellisen suomennoksen arvion yhteydessä etsin sille suomalaisia verrokkeja. 

Sari Peltoniemen arkisista tilanteista äkisti outouden puolelle nitkahtavat tarinat (Gattonautti ja muita arkisatuja, Tammi 2012) ja Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos 2013) päihittävät mennen-tullen Kivirähkin vinksahtaneet tarinat. 

Listan jatkoksi voisi lisätä vielä Jukka Laajarinteen Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009).


Tarinassa Runo koko perhe yrittää auttaa Akselia
kotitehtäväksi saadun runon tekemisessä. Christer Nuutisen
 kuvitusta Andrus Kivirähkin tarinakokoelmaan
Kun Musti muni mummon
(WSOY 2018). 

Lieneekö kyse myös kansallisen huumorin eroista? Enkö yksinkertaisesti ymmärrä virolaisen huumorin suomalaisesta poikkeavia nyansseja?

Heli Laaksonen pitäytyy suomennoksissaan kirjakieleen. Yhdessä tarinassa, Pikkutäti ja sireenipensas, täti kuitenkin puhuu lounaissuomalaista murretta.  

Edeltävän kokoelman tapaan myös nämä uudet, määrämittaan kirjoitetut tarinat ovat ilmestyneet alunperin lastenlehti Tähekessä.









keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Visuaalisesti vangitseva kuvakirja merestä ja yksin olon oikeutuksesta
















Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri, 36 sivua, Teos & Förlaget 2018.







Suomenruotsalaiset kuvakirjan tekijät ovat jo hoksanneet, että niukka teksti koituu kuvakirjan eduksi.

Lena Frölander-Ulf (s. 1976) jatkaa Minä, Muru ja metsä –kuvakirjasta tutun lapsen pelkojen työstämistä. Isä, minä ja meri on ilmestynyt myös ruotsiksi Pappa, jag och havet

Tunnetaitokirjoja ilmestyy lapsille nyt todella paljon. Suuri osa tarjonnasta on sanomaltaan hyvinkin ohjelmallisia, mutta tässä kuvakirjassa viesti on piilotettu lapsen itse oivallettavaksi.




Tässä kuvituskuvassa on mukana myös äänet, tuoksut ja aurinko! 
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta kuvakirjaan
  Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 


Lasten introverttiydestä ja erityisherkkyydestä on viime aikoina keskusteltu paljon lastenkasvatukseen ja perhedeynamiikkaan liittyvillä foorumeilla. 

Aiemmassa kuvakirjassa selätettiin pimeän pelkoa ja uutuudessa pohditaan rakentavasti sitä, onko kaikkien oltava suuna ja päänä tutustumassa jatkuvasti uusiin ihmisiin, jos viihtyy paremmin yksinään.


Isä rakastaa merta. Hän rakastaa aaltoja. Hän rakastaa levässä piileskeleviä kaloja. 
Eniten isä rakastaa veneilyä.

Hän tykkää ajella päivät pitkät ja käydä tervehtimässä ventovieraita.   
”Ytterössä on paljon kivoja lapsia!” isä sanoo.

Muru heiluttaa häntää. 




Suomen saariston idylliä? Tarkkaavainen katsoja kiinnittää kuitenkin 
huomiota laiturille työntyviin lonkeroihin. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta 
kuvakirjaan Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 



Lapsi ei riemastu lainkaan isän ehdotuksesta tutustua Ytterön saaren lapsiin.

Hän seuraa muiden leikkiä turvallisen välimatkan päästä rannalta ja tempautuu huimaan mielikuvitusseikkailuun vedenalaiseen maailmaan juhlimaan yhdessä Hector Hauen ja muiden vedenelävien kanssa.

Frölander-Ulfin kuvitus on visuaalisuudessaan huima. 

Hän käyttää taiturimaisesti työlästä raapetekniikkaa, jossa vähitellen raaputetaan tumman värin alta nyansseja esiin. Käsivarainen raaputus tekee pinnasta tavattoman eloisan ja  siksi niin lumoavan. Meri kimmeltää auringossa ja vedenalainen maailma on yhtä aikaa hitusen jännittävä ja silti kutsuva.   


Vedenalisessa valtakunnassa on uponnut laiva, jossa merenväki
pitää juhliaan. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta kuvakirjaan
 Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 


Tapahtumia seurataan koko ajan keskushenkilölapsen näkökulmasta. 

Kirjaa lukeva tai ääneen lukua kuunteleva lapsi pääsee siis konkreettisesti jännittävien tapahtumien ytimeen ja voi peilata näin myös omia tuntemuksiaan ja sietokykynsä rajoja. 

Tarina jatkuu vielä sisäkannessa: isä ja lapsi nauttivat kahdenkeskisestä uimahetkestä ja hauet kuulostelevat veden alla uimisesta kantautuvia ääniä. 

Niukka teksti houkuttaa myös sepittämään tarinaa eteenpäin ja tulkitsemaan avoimeksi jääviä yksityiskohtia. Hyvän lastenkirjan tunnusmerkki sekin! 

Vangitsevan tunnelman ja kuvituksen hallitsevan roolin takia kuvakirja täyttää myös hiljaisuuden lastenkirjan tuntomerkit. 

Ilman mitään erikoistehostetekniikkaa tässä kirjassa pystyy haistamaan meren, kuulla lokin kirkaisut ja tuntea auringon paahteen ihollaan. 

Herkästä, yksin viihtyvästä lapsesta kertoo myös ruotsalaisen Pija Lindenbaumin Henna -kuvakirjasarja (WSOY 2002–2012, suom. Päivö Taubert ja Anna Kervinen). 

maanantai 7. toukokuuta 2018

Onnistunut kuunnelma tärkeästä kuvakirjasta

Koira nimeltään Kissa. Lasten kuunnelma ystävyydestä, yksinäisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Rooleissa Minna Kivelä (Kissa), Erja Manto (äiti), Matti Onnismaa (Näätä) ja Myrsky Moila (lapsi). Muissa rooleissa Inka Hannonen, Antti Lehtinen ja Juha-Pekka Hotinen. Tomi Kontion samannimisen lastenkirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Laura Jaakkola. Äänisuunnittelu Anders Wiksten, tuotanto Soila Valkama, Radioteatteri 2018, kesto 13 min.











Kotimaisella lastenkirjalla on kustantajan ja kirjakauppiaan kannalta uutuusarvoa nykyisin korkeintaan muutaman kuukauden ajan. 

Klassikot tai isolla rahalla mainostettavat sarjailmiöt ovat tietysti oma lukunsa. 

Onneksi lastenkirja saa toisinaan ”jatkoaikaa” myös muiden taiteen alojen aloitteesta ja uudella alustalla.  

Tomi Kontion & Elina Warstan kuvakirja Koira nimeltään Kissa (Teos) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tuolloin Suomeen tuli ennätysmäärä pakolaisia. 

Itse luin kirjan reaaliaikaisena yhteiskunnallisena ja jopa poliittisena kannanottona sosiaalisen eriarvoistumisen lisääntymiseen. 

Ilmitasollaan se on klassinen tarina sankarista, joka lähtee kodin turvasta maailmalle oppimaan itsestään ja elämästä. 

Laura Jaakkola on dramatisoinut Tomi Kontion tekstistä eloisan, sympaattisen ja alkutekstin filosofialle uskollisen kuunnelman, joka sytyttää oitis halun saada tällaista herkkua lisää kuunneltavakseen.  


Näätä (Matti Onnismaa) ja Kissa (Minna Kivelä) ovat heti yhtä ja
ymmärtävät toisiaan myös ilman turhia sanoja.
Kuvan copyright Yleisradio. 



Roolitus on osunut napakymppiin.

Erja Manto on antanut rauhallisen ja huolenpitoa tihkuvan äänensä Kissan äidille. Minna Kivelä on utelias ja virkeästi ympäristöään tarkkaileva Kissa.  Olemukseltaan sympaattisen rouhea Matti Onnismaa on ainoa oikea näyttelijä tulkitsemaan Näätää, jota kovatkaan kokemukset eivät ole katkeroittaneet.  

Koira nimeltään Kissa –kuunnelma sopii hyvin päiväkodin sekä  ala- ja yläkoulun opetuksen ja mediakasvatuksen elävöittämiseen.  

Kompaktiin mittaan, vain 13 minuuttiin, pakattu kuunnelma helpottaa varmasti eri ikäisten tarttumista myös alkuteokseen.

15. huhtikuuta ensiesityksensä Ylen ykkösellä saanut kuunnelma on vapaasti kuunneltavissa Yle Areenassa. 




Koira nimeltään Kissa on tuotu näyttämölle myös Turkuun Kurnuttavan Sammakon ja TEHDAS Teatterin yhteistyöproduktiona. Näytelmän ovat dramatisoineet Antton Kainulainen ja Jukka Kittilä ja ohjaunnut Jukka Kittilä. 

Toukokuussa on vielä neljä esitystä. 

perjantai 4. toukokuuta 2018

Eikka ja äiti eivät vähästä hätkähdä













Johanna Ilander: Eikka ja seitsemän sisarusta, 41 sivua, omakustanne 2017.





Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttely on todellinen aarreaitta kenelle tahansa lastenkirjallisuudesta kiinnostuneelle. 

Missään muualla ei ole mahdollista nähdä yhteen koottuna lähestulkoon täydellistä kokoelmaa edellisvuoden aikana Suomessa ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. 

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttelyyn on koottu kaikki vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjat, jotka on saatu kustantajilta ja muilta tahoilta vapaakappaleina Lastenkirjainstituutin kirjaston kokoelmaan. 

Tilastotietoa näyttelystä löytyy täältä

Näyttely on avoinna Tampereella vielä kaksi viikkoa. Kiirehtikää! 

Kirjakorin kuvakirjahyllystä huomioni kiintyi oitis Johanna Ilanderin kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta

Joskus tapahtuu tällaisiakin onnenkantamoisia, että omakustanteinen kuvakirja on säihkyvä helmi, jossa kaikki osa-alueet ovat jämptisti kohdallaan. 

Kuvakirjan aihe on hyvinkin tavanomainen: uuden pikkusisaruksen tulemiseen liittyvä hämmennys lapsen näkökulmasta. 

Johanna Ilanderin toteutus moneen kertaan aiemmin työstetystä aiheesta on kuitenkin omintakeinen ja hauska. Ja kuvakirjassa on äärimmäisen juonikas lapsipsykologinen ote.


Eikka ja äiti pitävät välinevarustelussa tolkun mukana, sillä
perinteisen vauvatilpehöörin lisäksi hankitaan myös korvatulpat ja äiti
 hitsaa perheen autoon laajennuksen. Johanna Ilanderin
kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 


Viisivuotias Eikka elää rauhallista pienperheen elämää yhdessä äitinsä kanssa. Mutta sitten äidin vatsa paisuu aivan valtavaksi. 

Sieltä on tulossa peräti seitsemän pikkusisarusta!

Eikka ei ilahtunut uutisesta yhtään, häntä kiukutti.
– Miten me selvitään niin monen vauvan kanssa, nehän itkevätkin koko ajan? Ja sitten sinä olet vain vauvojen kanssa, etkä minun enää ollenkaan! huudahti Veikka murtuneena.
 – Ei Eikka, tietenkin olen myös sinun kanssasi! Rakastan sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin.
   Eikö sinusta ole yhtään kivaa, että saat vihdoinkin kaipaamasi pikkuveljen tai –siskon ja vielä useamman samalla kertaa? kysyi äiti ihmeissään.

Äärimmäinen, absurdi liioittelu osuu tässä maaliinsa: onhan huomattavasti yleisempää, että pikkusisaruksia syntyy vain yksi kerrallaan. 

Eikan elämän myllerrykseen verrattuna yhden uuden sisaruksen ilmaantuminen tuntuu peräti kohtuulliselta ja paremmin hallittavissa olevalta muutokselta!  

Samankaltaista ideaa on hyödyntänyt ruotsalainen Pija Lindenbaum kuvakirjassaan Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991). Yhden tavallisen isän sijasta tytöllä onkin seitsemän pikkuruista isää.   


Kuvakirjan taitto on poikkeuksellisen onnistunut.
Tekstille on löydetty oivaltavat paikat, ja kuvitus pääsee
 näin ansaitusti pääosaan. 
Johanna Ilanderin kuvitusta 
kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 


Eikan äidin mielestä perheen kasvamisessa on paljon myönteisiä puolia: Eikka ja äiti voivat ajaa tandem-pyörällä ja vetää peräkärryssä vauvoja, pullia leivotaan nyt monta pellillistä ja perhe voi perustaa oman kuoron!

Eikka työstää asiaa myös unissaan, mutta äiti on silloinkin järkähtämättömän tyyni.

Viime aikoina on – erityisesti Ruotsissa – kiinnitetty paljon huomioita lastenkirjojen sukupuolirooleihin. Eikan äiti on riemastuttavan suvereeni taidoiltaan ja asenteiltaan. Vasara ja hitsauspilli pysyvät hänen käsissään siinä kuin ompelukone ja pullasutikin. Äidin tyynen asenteen selityskin löytyy: hän joogaa silloin, kun Eikka on kaverillaan leikkimässä ja vauvat nukkuvat.



Hupsista: lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen.
Tämä aukeama herättää varmasti lapsessa tarpeen pitkäkestoiseen
keskusteluun! 
Johanna Ilanderin kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja
seitsemän sisarusta 
(omakustanne 2017). 


Eikä äiti hätkähdä silloinkaan, kun lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen. Olen satavarma, että tällaista kohtausta ei olek koskaan aiemmin taltioitu kuvakirjaan! 

Eikan penseys sulaa – tietysti – kun hän näkee kolme veljeään ja neljä siskoaan ensimmäistä kertaa. Ja kun vielä vähän aikaa kuluu, Eikka ehdottaa äidille, että sisarukset voisivat muuttaa hänen huoneeseensa…

Ilanderin kuvakirjassa kuva ja lyhyt teksti ovat balanssissa keskenään.  Lyijykynän, tussin, puukynän ja peitevärin sekatekniikalla syntynyt kuvitustyyli on virkeä ja aukeamat levollisia. 

Tyylipuhdas lopputulos sysää siis ottamaan selvää kuvakirjan tekijästä.
Johanna Ilander on valmistunut  Aalto yliopistosta graafiseksi suunnittelijaksi ja kuvakirja on hänen opinnäytteensä.

Ilander tunnustaa ihailevansa Matti Pikkujämsän ja Marika Maijalan kuvituksia. Ihmishahmojen pitkäraajaisuuden ja pallopäisyyden osalta vaikutevelka Maijalaan on toki nähtävissä, mutta silti kuvitus vaikuttaa kokonaisuutena poikkeuksellisen freesiltä ja omaleimaiselta.

Johanna Ilanderilla on kokemusta myös tekstiilisuunnittelusta, tämä näkyy aukeamia hallitsevina printtipintoina. Eikan ja äidin koti on aistikkaasti mutta konstailematta sisustettu: tapetit, kankaat, lattiat ja vaatetus on värikkyydestään huolimatta harmonista silmäkarkkia. 


Opinnäytteessä Ilander kertoo kuvakirjan tekoprosessista, lähtökohdistaan, tavoitteistaan sekä tarinan ja kuvan yhteispelistä. Kiinnostavaa tietoa kenelle tahansa omasta kuvakirjasta haaveilevalle!