perjantai 20. huhtikuuta 2018

Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista



















Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.







Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 
Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 
Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 
Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 
Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 
Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.
Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.


Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.







keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Tanhupallo askartelee vessapaperirullista ja munakennoista

  







Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja, 64 sivua, Docendo 2018. Valokuvakuvitus Kirsi Tuura, graafinen suunnittelu Tuija Pirttijoki. 










Medioista tuttujen julkisuuden henkilöiden tekemiä lastenkirjoja ilmestyy aika ajoin. 

Näyttelijä-käsikirjoittaja Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirja on uskollinen Kokkosen Putous-viihdeohjelmaan luomalle sketsihahmolle. 

En itse seurannut Putousta, mutta lähipiirin kahdeksanvuotias on kyllä briifannut minua tehokkaasti sarjan voittaneen  parhaimpiin sketseihin. 





Stressipallon voi tehdä lahjaksi myös aikuiselle. Kuvitusta Kiti Kokkosen
Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 



Viisivuotiaan Tanhupallo-tytön suulla esitetyt lapsen siekailemattomat havainnot perhe-elämästä, lapsen halu tehdä asioita omilla ehdoillaan, usein myös yrityksen ja erehdyksen kautta sekä luova ajattelu ja kerskakulutusta välttävä elämäntapa välittyvät askartelukirjastakin pakottoman tuntuisesti.

Tanhupallon askartelukirjaa voi lukea myös kommenttina yhä monimutkaisemmille ja kalliita erikoisvälineitä edellyttäville askarteluoppaille. 24 askarteluohjeen materiaalit löytyvät kenen tahansa kotoa.



Jokainen lapsi voi joskus tarvita kaverinetsintäotsapantaa, jossa on
tuntosarvet. Kuvitusta Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 


Rivien välissä kirjan voi tulkita ottavan jopa kantaa lapsiasiainvaltuutettu  Tuomas Kurttila-Materon äskettäin julkistamaan kannanottoon suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä. 

Tanhupallo avautuu asiasta kirjan saatesanoissa: 

Haluaisin tosi usein mennä leikkikalukauppoihin himoitsemaan kaikkia uusia ja erilaisia leluja. Sitten äiti, isi, mummi tai ukki ja enokin aina sanoo, että ei koko ajan voi ostaa uusia leluja. Joskus harmittaa tosi paljon ja joskus vähän itkenkin melkein. 

Ohjeet on ryhmitelty eri vaikeusasteisiin karvapallojen määrän mukaan: 1) tositosihelpot, 2) aika helpot ja 3) saattaa mennä hermo. 

Askartelukirjan ohjeisiin on lainattu otteita Tanhupallon sketseistä.

Tanhupallon askartelukirjan ensimmäinen painos myytiin odotuksenmukaisesti nopeasti loppuuun. Tekeillä on myös jouluksi uusi askartelukirja.

Askartelukirjan myötä jo lähes 27 vuotta toimininut, tietokirjoihin ja valokuvateoksiin keskittynyt Jyväskylässä toimiva,  erikoiskustantamo Docendo aloittaa myös aikuisten proosan ja lastenkirjallisuuden kustantajana. Syksyllä ilmestyy kaksi lastenkirjaa, Heikki Salon, Pilke Salon ja Markku Hernetkosken  Herra Heinämäen kaupunkireissu sekä Jari Siljamäen Timotei Tilhi Kummamaassa.






maanantai 16. huhtikuuta 2018

Arki Niilon kanssa ei ole koskaan tylsää











Aira Savisaari & Hanna-Mari Ruohonen: Niilo ja villit kepparit; Niilo korjaa pyörää, 27 sivua, Karisto 2017 ja 2018.





Lasten kuvakirjoista löytyy monta kategoriaa. 

Valtaosa on niin sanottuja käyttökuvakirjoja joiden aihe liittyy lapsen kehitysvaiheeseen tukien ja tarjoten samastumispintaa ohimenevissä kriiseissä tai uusien taitojen haltuun ottamisessa. 

Monet näistä kuvakirjoista eivät välttämättä jätä lapseen pysyvää muisti- tai kuvajälkeä tarinan ja kuvituksen suhteen, mutta  niitä luetaan paljon niin kotona kuin päivähoidossakin. Siksi niiltäkin pitäisi edellyttää tasalaatua niin kuvan kuin tekstinkin laatimisen osalta. 

Hannamari Ruohosen kuvittamat aukeamat ovat rytmisiä ja
tapahtumantäyteisiä ilman visuaalista ähkyn tunnetta. 

Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa 
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Aira Savisaaren & Hanna-Mari Ruohosen leikki-ikäisen Niilo-pojan puuhista kertova sarja on tällainen napakymppi, jossa Savisaaren lyhyt, naseva teksti antaa riittävästi tilaa Ruohosen ilmeikkäälle kuvakerronnalle.  

On aika puhdistaa ketjut. 
Niilo ja Hilla harjaavat ensin likaa pois hammasharjalla. 
Pian isä valuttaa puhtaisiin ketjuihin pyöräöljyä. 
Niilo ja Hilla veivaavat nyt polkimia hurjaa vauhtia. 
– Tämähän sujuu hyivn, isä sanoo tyytyväisenä. 
Niiloa ja Hillaa naurattaa. 


Sarja täyttää myös tietokuvakirjan kriiteerit, sillä Ruohosen kuvituksen havainnolliset ohjeet ja jopa työpiirustukset ovat poikkeuksellisen informatiivisia.

Huollon päätteeksi isä järjestää Hillalle ja Niilolle temppuradan,
jossa voi testata koordinaatiota ja tarkkaavaisuutta. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Edellisissä osissa Niilo on nikkaroinut  äidin kanssa jalkapallomaalin ja leiponut isän kanssa.  Uusissa osissa tehdään keppihevoset yhdessä ja huolletaan pyörät. Sarjan erityisansiona on, että arkisia kodin puuhia ei ole sidottu stereotyyppisesti tiettyyn sukupuoleen. 

Vaikka sarja on nimetty Niilon mukaan, kaverina kaikissa kirjoissa on Hilla-tyttö tasaveroisena toimijana. 
Niilon vanhemmat ovat sataprosenttisesti läsnä. He touhuilevat jatkuvasti jotain, ja tartuttavat näin lapsiinkin halun ottaa osaa arkisiin kodinhoitotöihin.  

Kimmoke omaan hevoseen tulee Niilon ja Hillan selailemasta
tietokirjasta, ja äiti keksii välittömästi keinon toteuttaa lasten toive.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin
kuvakirjassa Niilo ja villit kepparit (Karisto 2017). 




Niilo-sarja puhuu myös kauniisti leppoisan elämäntavan puolesta: kotoa ei ole mikään kiire pois eikä kukaan perheenjäsenistä haikaile kalliiden virikkeiden tai puuhapuistojen perään.  






maanantai 9. huhtikuuta 2018

Agricola sai arvoisensa lasten kuvatietokirjan











Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen, Maisa Tonteri & Pekka Rahkonen: A sanoi Agricola, Lasten Keskus 2017. Kuvitus ja taitto Pekka Rahkonen.






Viime aikoina on harmiteltu sitä, että suurmiehistä tai miesten pienemmistäkin urotöistä kyllä kirjoitetaan aikuisille elämäkertoja, mutta naiset ja tytöt jätetään katveeseen.

Onneksi tämä puute korjaantuu ainakin osittain jo lähiaikoina,  kun Into kustannuksen, S &S  ja  Teos julkaisevat lapsille ja nuorille suunnattuja elämäkertateoksia suomalaisista naisista.   

Kuvatietokirja Mikael Agricolasta (n. 1510–1557), A sanoi Agricola, on miehisestä kohteestaan huolimatta tärkeä lastenkulttuuriteko, jonka mittava tietoaines, eloisa kerronta ja visuaalinen esitystapa tyydyttävät aikuisenkin tiedonnälkää.

Teos on syntynyt rautaisen asiantuntijatiimin yhteistyönä. Turun yliopiston suomen kielen professorin työstä hiljattain eläköitynyt Kaisa Häkkinen on tutkinut suomen kielen kehitystä ja erityisesti sanojen syntyä ja alkuperää. Tytti Issakainen on kirjoittanut lukuisia lasten tietokirjoja mm. kirkollisista juhlapyhistä. Kustannuspäällikkönä Lasten Keskuksella aiemmin työskennellyt Maisa Tonteri (aik. Savolainen) on kirjoittanut myös lastenkirjoja ja suomentaa edelleen lastenkirjoja.

Kirjan tekoon käytettyjä työtunteja ja lukuisia kompromisseja voi vain varovasti arvailla kompaktin lopputuloksen äärellä.  

A sanoi Agricola lähestyy aihettaan lapsiystävällisesti. Tarinan käynnistää  nimittäin Agricolan oman pojan Kristianin mielenkiinto isänsä työtä kohtaan. 

Ratkaisu on oivaltava, sillä näin vältytään luontevasti lataamasta liian paljon yksityiskohtaista ja nuorta lukijakuntaa puuduttavaa asiatietoa.



Isä antaa pojalleen oman aapiskirjan ja poika kiinnostuu isän elämästä ja 
saavutuksista. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja 
Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017). 



Agricola kertoo siis itse merkittävimmät elämänvaiheensa aukeamilla nasevasti tiivistäen: lähtö Pernajan pitäjästä kouluun Viipuriin, sieltä Turkuun piispan kirjuriksi ja lisäoppiin Wittenbergin yliopistoon Martti Lutherin oppilaaksi.

-   Wittenbergistä minä valmistuin maisteriksi ja palasin sitten takaisin tänne Turkuun, isä päättää kertomuksensa Saksan matkasta.  
-  Mitä isä sitten alkoi tehdä? minä kysyin? 
-   Suomea puhuva kansa piti opettaa lukemaan, isä huokaisee. 
-    Suomen kielellä oli kirjoitettu kovin vähän. Kaikki piti aloittaa A:sta. Siksi kirjoitin tämän Abckirjan, jonka äsken sait lahjaksi.

Suomen kielen historiaa tarjotaan sopivina haukkapaloina ja hyvin asiayhteyteen perusteltuina osina. Murteiden merkitys korostuu, kun kerrotaan, kuinka Agricola sulautti suomen kieleen sanoja eri murrealueilta.


Pekka Rahkosen kuvitustyylille on tyypillistä karikatyyriset ihmishahmot, 
Tämä aukeama, jossa Agricola on matkalla yhdessä piispan kanssa, todistaa, 
että Rahkonen taitaa myös maalailevamman tyylin. Rahkosen kuvitusta 
Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan 
A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017).


Nykykielen ja Agricolan aikaisen kielen erot todentuvat havainnollistesti vuoropuhelun vertailussa, jossa Agricolan kehittämä kieli on muutettu suomalaisten nykylasten käyttämälle puhekielelle.


Tiedonnälkäisemmän lukijan tarvetta tyydyttää kuvakirjaosuuden loppuun sijoitettu asiateksti, jossa käydään Agricolan elämänvaiheita ja työn merkitystä laajemmin läpi. Siitä selviää myös, että Mikael Agricola kuoli jo Kristianin varhaisessa lapsuudessa, pojan ollessa vain seitsenvuotias. Kristian teki elämäntyönsä Tallinnassa piispana, ja kuoli ennenaikaisesti jo 36-vuotiaana. 



"Sanojen siltaa pitkin tavoitamme asioita, joita emme voi nähdä ja koskettaa" 
havainnollistaa isä pojalleen. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, 
Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola 
(Lasten Keskus 2017).




Tänään vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. 

Käytetään siis kieltä vivahteikkaasti ja Agricolan työtä kunnioittaen. 








perjantai 6. huhtikuuta 2018

Sankariainesta ilman turhaa koohotusta














Maarit Nurmi: Eemun tarinoita 1: Musta tulee sankari! 221 sivua, kuvitus tekijän, Myllylahti 2018. Kansikuva Anne Muhonen.







Lastenkirjainstituutin Kirjakori 2017 -raportista  selviää, että viime vuoden lasten- ja nuortenkirjojen sankarien sukupuolijakaumassa tytöt jyräävät pojat.

Pojat ovat tunnetusti lukijoina tyttöjä krantumpia samastumaan tyttöpäähenkilöihin, ja siksi on tärkeää, että pojille on tarjolla monipuolisesti poikapäähenkilöistä kertovia lastenromaaneja lukutaidon alkuvaiheeseen.

Pieni Myllylahden kustantamo ryhtyy julkaisemaan uutta,  hiljattain lukemaan oppineille suunnattua Eemu-pojasta kertovaa sarjaa. 

Maarit Nurmi (s. 1961)  on julkaissut aiemmin yhden elämäkerran ja dekkarin aikuisille. Tuntumaa kohderyhmäänsä hän on hankkinut opettajasijaisuuksilla alakouluissa.

Nurmen ensimmäistä lastenromaania voisi pitää kotikutoisena suomalaisena vastineena Jeff Kinneyn Neropatti-kirjoille (Otava). Kerronta on lapsentahtisempaa ja humoristinen revittely maltillisempaa yhdysvaltalaiseen superusuosittuun verrokkiinsa nähden. 

Ylenpalttinen koohotus ja juonen äkkikäänteisyys ei välttämättä olekaan tarpeen, kun lukutaito on vielä treenausvaiheessa. Samastumiseen houkutteleva arkinen tarina muutamin pikantein höystein riittää, kuten Eemun tarinoita -sarjan avaus todistaa. 

Kirjan graafisessa yleisilmeessä ja taitossa aloittelevan lukijan vaatimukset on otettu onnistuneesti huomioon. 

Houkuttelevasti nimetyt luvut ovat lyhyitä, pelkistetty, lapsen piirrostyyliä jäljittelevä simppeli kuvitus katkaisee raskaampia tekstipalkkeja. Dialogia on pilkottu sarjakuvan tapaan tekstikupliin, mikä sekin voi osaltaan madaltaa vastahankaisen lukijan kynnystä tarttua kirjaan.

Alakouluikäisen Eemun ikää ei onneksi kerrota. Näin kirjan potentiaalinen kohderyhmä on lavea.  

Eemun elämää ravistelee vastasyntynyt pikkuveli. Identtisillä kaksossiskoilla Mallalla ja Mellalla on omat juttunsa. Luontevasti Nurmi kuvaa perheen arkea sekä Eemun vähin erin syntyvää rakkautta uuteen perheenjäseneen.


Väärinkäsitykset ja sattumukset seuraavat tietysti toisiaan, kuten tämän lajityypin humoristisissa lastenromaaneissa on tapana. 

Eemun kummitäti tulee luokanvalvojaksi, mikä on tietysti pojasta tosi noloa ja hän yrittää parhaansa mukaan pitää tiedon salassa luokkakavereiltaan. Eemu yrittää myös pimittää salaisen ihastuksensa kavereiltana, ja onneksi hoksaavainen äiti on viisaasti tässä juonessa mukana.

Ihan auvoista ei Eemunkaan elämä ole. Luokassa leijailee lennokkeja, jotka väittävät Eemun olevan koulun tyhmin jätkä.

Mä meinasin saada raivarin. Ensiksikään mä en ole mikään tyhmä ja toiseksi mä en ole jätkä. Isä sanoo, että jätkät on isoja korstoja, joilla on tupakka hampaissa ja huoro ryhti. Mulla ei ole. Mä heitin sen lennokin roskiin.

Epäilykset kohdistuvat aluksi Nyrkki-Taistoon ja Vilunkiin, luokan koviksiin, mutta ne osoittautuvat – onneksi – vääriksi. Rehtori paisuttelee Eemun ”urotyötä” vähän  yli tarpeen, mutta oikeudentajuinen Eemu kyllä korjaa asian oikealle tolalle.







torstai 5. huhtikuuta 2018

Punni-palkittu kuvatietokirja kannustaa kyläilyyn






















Lastenkirjainstituutissa on hetki sitten julkistettu toista kertaa jaettavan Punni-palkinnon voittaja. 

4000 euron suuruisen palkinnon saa Riina Katajavuoren & Salla Savolaisen tietokuvakirja  Mennään jo naapuriin (Tammi 2017).  

Ohessa raadin perustelut: 


Kaikkien suomalaisten tulisi lukea tämä kirja. Mennään jo naapuriin on ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo tämän päivän Suomesta ja on rohkea avaus kotimaisessa lastenkirjallisuudessa.   

Kahdeksanvuotias helsinkiläistyttö Vellamo tutustuu 18 Suomeen eri syistä muuttaneeseen ja pääkaupunkiseudulle kotiutuneeseen perheeseen. Äitinsä Riina Katajavuoren ja kuvittaja Salla Savolaisen kanssa Vellamo esittelee lapsiperheitä, joilla on kulttuurista pääomaa monesta eri arkipäivästä, tavoista, elämäntavasta ja perinteistä. Kirjasta riittää luettavaa tai kuunneltavaa sekä katsottavaa moneksi päiväksi hyvinkin eri ikäisille. Parhaiten perheisiin tutustuukin vierailemalla yhden perheen luona vaikkapa kerran päivässä. Teksteihin ja kuviin voi myöhemmin palata uudelleen ja uudelleen.

Eri maista lähtöisin olevat, Suomeen asettuneet perheet näyttäytyvät teoksessa tasavertaisina ja kiinnostavina. Heidän elämäänsä tutustutaan pikemminkin tutun kuin vieraan kautta. Vellamon matkassa lukija näkee erilaisuuden lisäksi paljon saman-kaltaisuuttakin. Tekijät ovat osanneet katsella perheiden kotielämää lapsen uteliain silmin. He eivät tuputa valmiiksi ajateltuja ajatuksia eivätkä alleviivaa suvaitsevaisuutta. Sen sijaan he ottavat lukijan mukaan aitoon kohtaamiseen.

Teksti on taidokkaasti rakennettua, huoliteltua ja selkeää suomen kieltä. Iloinen, vivahteikas kuvitus on erottamaton osa kokonaisuutta ja tarjoaa katseltavaa monen ikäiselle lukijalle. Kirjan kutsuviin koteihin astuisi mielellään sisään. Värikylläisyys kuvastaa hienosti niitä vivahteita, jotka ovat uusien suomalaisten myötä tulleet osaksi suomalaista elämää. Jokaisessa luvussa kuuluu kirjailijan kautta luvun kertojan ääni. Se, että Katajavuori on valinnut kertojaksi lapsen, auttaa pientä kuulijaa tai jo lukemaan oppinutta samaistumaan perheen elämään.    
Suomi on muuttunut viime vuosien aikana monikulttuurisemmaksi. Mitä paremmin tunnemme toisiamme, sitä helpompaa on hyväksyä erilaisuutta ja elää rinnakkain. Katajavuori ja Savolainen nostavat esille, että ihmisillä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia. ”Ihmiset ovat aika mukavia, kun heihin vain uskaltaa tutustua”, toteaa Vellamo kirjan lopussa. Mennään jo naapuriin on monikulttuurisuus-kasvatusta parhaimmillaan – ja sellaisena tarpeen myös aikuisille. 




Punni-palkitut Riina Katajavuori ja Salla Savolainen ja kunniamaininnan
saanut Kirsti Kuronen iloisessa yhteispotretissa Lastenkirjainstituutissa.
Kunniamaininnan niin ikään saaneet Kai Korkea-aho ja Ted Forsström olivat estyneitä
tulemaan palkinnonjakotilaisuuteen. Kuva PHH. 


Kunniamaininnan saivat Kirsti Kuronen säeromaanista Pönttö (Karisto 2017) ja Kaj Korkea-aho & Ted Forsström nuortenromaanista Zoo! Viraalit nerot (Otava 2017). 



Pönttö on Kirsti Kurosen toinen säeromaani. Säeromaanin muoto on kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa uusi ja kiinnostava. Maailmalla suosittu laji on meillä vielä harvinainen ja tuntematon. Se tarjoaa monia mahdollisuuksia houkutella nuoria kirjallisuuden parin. Kertova, helposti lähestyttävä kerronta tarjoaa lukuelämyksen. Tarinaan haluaa tarttua uudelleen eikä se tyhjene yhdellä lukukerralla. Kirja on kaunis, koskettava ja samaistuttava.    
Vasta täysi-ikäiseksi tullut Luna pohtii asioita ja kokemuksia, jotka ovat monen mielessä, kun pitäisi päättää minne jatkaa ylioppilas-kirjoitusten jälkeen, mikä omassa elämässä on tärkeää ja keihin voi luottaa. Säeromaanin muoto ei ole itsetarkoitus, vaan se on kertojansa näköinen ja palvelee päähenkilönsä tarinaa. Lunasta on kerrottava juuri näin.

                                                   *** 


Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin yhdessä kirjoittama tarina yläkoulun kuvitteellisesta arjesta pitää lukijan hyppysissään aina kirjan viimeiselle sivulle asti. Huumori ja teemat vetoavat varmasti kohde-ryhmäänsä, yläkouluikäisiin poikiin. Kirjailijakaksikko ei tyydy ainoastaan kertomaan yläkoululaisten kohelluksista.

Tekstiin on kätketty myös kritiikkiä tämän päivän mediaseksikkäästä elämänmuodosta. Tullakseen kuuluisaksi aiemmin piti tehdä jotakin todella merkittävää ja uraauurtavaa, kuten keksiä jokin tehokas lääke tai kirjoittaa puhutteleva kirja. Nykyään riittää, että polttaa takapuolensa vohveliraudalla ja levittää videota YouTubessa.   
Nuori lukija pääsee nauttimaan tekstistä ja harjoittamaan oivallisesti monilukutaitoaan. Oivaltavimmat ilmaukset löytyvät viestien tukena olevista kuvista ja kuvateksteistä, mikä on tässä laajuudessa uutta kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Murrosikä on viidakko ja yläkoulu on eläintarha. Tämä kaikki tiivistyy jo kirjan nimessä. Zoo! Viraalit nerot nappaa lukemisen pariin. Ehkä tämän kirjan luettuaan pojat kyselevät muutakin luettavaa. 



Punni-kirjallisuuspalkinto jaetaan kotimaisen lasten- tai nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 

Palkinto on saanut nimensä Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita –kokoelmasta tutusta Punni-jäniksestä.

Punni-palkintoraatiin kuuluivat oppikirjailija Markku Töllinen, kirjailija Katja Krekelä ja lukiolainen Jaina Saviainen. Raadin puheenjohtajana toimi Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen.  


Olen arvioinut Mennään jo naapuriin -kirjan Helsingin Sanomissa  ja Pöntön arvio on julkaistu Lastenkirjahyllyssä

Lämpimät onnittelut kaikille palkituille  Lastenkirjahyllystä, myös Zoo! Viraalit nerot -kuvittaneelle Pentti Otsamolle