torstai 29. maaliskuuta 2018

Feikkisaamelainen vai oikea saamelainen?










Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta,  suomentanut Kaija Anttonen, 128 sivua, Kieletär Inari 2017. Kansikuva Marja Helander & Jonne Järvinen.







Tämä saamelainen nuortenkirja kiinnosti Tampereen pääkirjasto Metson järjestämien Sipin päivän kirjakutsujen viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnan esittelystä. Tänä vuonna en päässyt päällekkäisen koulutuskeikan takia paikalle, mutta onneksi esitykset videoitiin ensimmäistä kertaa ja ne kaikki löytyvät youtubesta

Ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen (s.  1971) alun perin ruotsiksi jo  vuonna 2007 ilmestyneen nuortenromaanin suomennos Terkkuja Sopperosta on vaatimattoman näköinen nidottu kirja. Se on ilmestynyt Inarissa Kaamasen kylässä Kaija Anttosen luotsaaman Kieletär Inari -pienkustantamon  kautta.

Laestadiuksen teksti on voittanut Nordiska Museetin, Podium-kustantamon ja saamelaisen tiedotuskeskuksen järjestämän kilpailun vuonna 2007. Kilpailun tavoitteena oli etsiä uusia tekstejä, jotka kertovat saamelaisesta nykynuoruudesta.  

Romaanin päähenkilön 13-vuotiaan Agneksen äiti, Anna-Sara, on saamelainen ja työskentelee Solnassa toimittajana ja isä ruotsalainen. Äiti on nuoruudessaan sanoutunut irti saamelaisesta identiteetistään. Hän on unohtanut saamen kielen ja tuntee vierauden tunnetta aina sukuloidessaan pohjoisessa.

Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. Agnes saa tuntemattomasta numerosta saamenkielisen tekstiviestin, jossa hänelle vieras poika kirjoittaa saameksi haluavansa tutustua tyttöön. Poika paljastaa kuitenkin viestissä sen verran, että tuntee Agnesin serkun Kristinin.

Äiti ja tytär lähtevät talvella lomalle Lappiin, ja Agnekselle tarjoutuu tilaisuus ottaa selvää pojan tarkoitusperistä.

Laestadius kuvaa esikoisromaanissaan kiinnostavasti – joskin melko ohjelmallisesti – saamelaisen nuoruuden yhtymäkohtia ja eroja suurkaupungissa Tukholmassa kasvavan Agneksen ja poronhoitoon vanhempiensa tavoin perehtyneen Kristinin erilaisten näkemysten ja mieltymysten kautta.

Agneksen vaikuttimet saamen kielen opettelemiseen saavat ensisykäyksen komean Henrikin osoittamasta kiinnostuksesta, mutta toki lukija aistii myös tytön saamelaisen identiteetin olevan ohuen kuoren alla odottamassa murtautumistaan.

Lähisukulaiset suhtautuvat edelleen Agneksen äidin etääntymiseen saamelaisesta kulttuuriperimästä varauksellisesti. Kristin yrittää keskustella vaietusta aiheesta isänsä kanssa:

   Isä, miksei Anna-Sara osaa saamea? Kun sinähän osaat, ja teidän vanhempannehan ovat saamelaisia. 
Kristin tiesi että nyt liikuttiin miinoitetulla maaperällä, muttei malttanut olla kysymättä. Johan kävikin heti ahdistuneen näköiseksi: 
   Osaahan hän; hän vain teeskentelee että on unohtanut kaiken. Muistan miten hän puhui saamea pienenä. Vaikea sanoa, yhtäkkiä hän suostui puhumaan vain ruotsia ja sai ystäviä Kiirunasta, ja sitten saamelaisuus ei ollutkaan enää tärkeää hänelle. 
   Hänellä oli rankkaa koulussa, vai mitä? 
   Meillä kaikilla oli. Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa ola saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia.

Agnes saa kokea lomallaan taianomaisia hetkiä ja pääsee todistamaan myös kolmen poronvasan syntymän ihmettä.

Terveisiä Sopperosta työstää pohjimmiltaan samaa perusaihetta kuin kaikki nuortenromaanit: nuoren halua kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi ja löytää oma sisäinen vahvuutensa.

Seesteistä loppua edeltää kuitenkin serkusten välirikko. Kristin syyttää Agnesia feikkisaamelaiseksi. 

Hänen mielestään Agnes poimii ”vain parhaat palat saamelaisuudesta. Ei ollut oikein, että hän saattoi tulla tänne ja olla superusuosittu ja mennä sitten kotiin Solnaan ja olla jännittävä saamelainen siellä”.

Odotuksenmukaisesti serkukset tekevät sovinnon, ja Kristin tukee Agnesta tämän ratkaisuissa.

Agnesin mieli oli levollisempi. Hänen ei tarvinnut enää osoittaa mitään. Hän tunsi tulleensa hyväksytyksi, tai ehkä hän oli pikemminkin löytänyt salasanan, jonka avulla pääsi mukaan joukkoon. Henrik saattoi olla hänen pääsylippunsa sisään porukkaan, mutta mitä väliä sillä oli: hän halusi vain että hänet hyväksyttäisiin.

Isovanhempiensa ja kyläläisten silmissä Agnesin on kuitenkin vieä uskallettava todistaa julkisesti oma  saamelaisuutensa. 


Äidille tyttären rohkeus on kuitenkin melko iso pala purtavaksi. Eri sukupolvien saamelaisen identiteetin työstämisestä on Ruotsissa tehty myös Amanda Kernellin ohjaama hieno elokuva Saamelaisveri

Terveisiä Sopperosta -romaanin takakannessa kerrotaan, että

Terkkuja Sopperosta aloittaa neliosaisen nuorisoromaanien sarjan, Soppero-sarjan. Se on ollut useaan otteeseen Ruotsin myydyin nuorisokirja, viimeksi vuonna 2017 kirjailijan saatua Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon.

Googlettelun jälkeen selviää, että Laestadius on todellakin voittanut viime vuonna lasten ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon, mutta ei suinkaan tällä Soppero-romaanilla, vaan vuonna 2016 ilmestyneellä kansalaisaktivismista kertovalla nuortenromaanillaan Tio över ett.  

Tätä taustaa vasten on vähän vaikea uskoa, että SMS från Soppero (Rabén & Sjögren 2012) olisi oikeasti ollut Ruotsin myydyimpiä nuortenkirjoja.

Ruotsalaisen alkuteoksen kansikuva on huomattavasti suomennoksen kansikuvaa trendikkäämpi ja kohderyhmää luultavasti enemmän kiinnostava. 

Agneksen – ja kenties myös Henrikin – tarina jatkuu myös romaaneissa Hej vacker ja Ingen annan är som du är

Neliosaiseksi karttuvan sarjan avausteos on luonnollisesti käännetty  myös kaikille kolmelle saamen kielelle. Näin ollen voi arvioida sen saavuttaneen hyvin tavoitteensa lisätä saamelaisten nuorten itseymmärrystä oman kulttuuriperinnön merkityksestä sekä edistää muiden nuorten tietämystä saamelaisesta identiteetistä.  






tiistai 27. maaliskuuta 2018

Huomiota lasten- ja nuortenkirjojen käännöksille







IBBY Finland on perustanut uuden lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, joka jaettiin tänään ensimmäistä kertaa IBBY:n seminaarin yhteydessä Annantalolla Helsingissä.

Aarresaari-palkinnon sai suomentaja Raija Rintamäki suomennoksestaan Rose Lagercrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016). 


Perusteluissa Rintamäen suomennosta luonnehdittiin seuraavasti: 

Onnentyttö Dunne, sekä kirjasarjan muut osat, kertovat lämpimästi juuri koulutiensä aloittaneen Dunne-tytön elämästä iloineen ja suruineen. Kirjasarja on Rose Lagergrantzin ja kuvittaja Eva Erikssonin pitkän tiimityön taidonnäyte. Vaikka Dunne on menettänyt äitinsä ja vaikka moni asia jännittää häntä kovasti, hän on maailman onnellisin tyttö saadessaan vihdoin aloittaa koulun. 
Tarina on selkeä, mutta juonenkäänteiltään dynaaminen. On harhaluuloa kuvitella, että helppolukuisen, vähätekstisen lastenkirjan osaisi kääntää kuka tahansa. Mitä vähemmän kirjassa on tekstiä, sitä enemmän se kääntäjältään vaatii. Jokainen sana painaa enemmän.  
Käännöksessään Raija Rintamäki välittää pienillä sanoilla suuria tunteita. Tapa, jolla hän onnistuu tavoittamaan ekaluokkalaisen kielen ja mielen on sykähdyttävä. Sekä lapsen arkiset puuhat että lapsen filosofinen pohdinta on teoksessa käännetty lämpimällä, lasta aidosti ymmärtävällä tavalla. Näin käännöskirja tarjoaa pienelle lukijalle helpon samastumispinnan omaan arkeen ja omiin ajatuksiin.  
Käännös sopii hienosti myös Eva Erikssonin veikeän ja ilmaisuvoimaisen kuvituksen rinnalle. Tämä on tärkeää teoksessa, jossa niukkasanaisen tekstin huumori avautuu täysin vasta katsomalla kuvasta, mitä kulloinkin todella tapahtuu. Palkintoraati kiittää myös valinnasta säilyttää tarinan alkuperäiset nimet ja tapahtumapaikat. Näin kirja rikastuttaa suomalaislapsen maailmankuvaa.

Rintamäki on suomentanut Kustannus-Mäkelälle lukuisia kuvakirjoja sekä lastenromaaneja. 

Hän on kääntänyt myös useampia Merete Mazzarellan teoksia aikuisille.

Raati on tehnyt viisaan valinnan nostaessaan esiin ns. lasten käyttökirjallisuuden suomentajan.  Ei ole yhdentekevää, millaisin sanavalinnoin ja tekstin rytmityksin koukutetaan lapsia kirjallisuuden ja kielen ystäviksi. Sekä aikuisen ääneenlukema sekä aloittelevan lukijan teksti joutuu tavallista tarkempaan syyniin. Siksi kielen nyansseihin tulisikin aina ja poikkeuksetta  kiinnittää erityistä huomiota.  

Usein laadukas käännös huomataan vain silloin, kun käännettävä alkuteos on kaunokirjallisilta ansioiltaan ylivertainen tai kansainvälisillä markkinoilla erityisen menestynyt. 

Rose Lagercrantzin kirjat ovat kokoaan suurempia aarteita. Raija Rintamäki on onnistunut siirtämään niiden humaanin elämänasenteen ja lapsen arjen havainnoinnin vaivattomasti suomennokseensa. Lagercrantzin tekstissä rytmi ja dialogi ovat keskiössä, ja ne vaativat myös kääntäjältä herkkyyttä ja vaistoa niiden välittämiseen toiselle kielelle. 

”Hyvä kääntäjä on taitava tulkki, jota ilman moni ikimuistoinen lukuelämys jäisi kokematta”, raati summasi.  

Raati antoi myös tunnustusta Kustannus-Mäkelälle, joka on jo vuosikymmeniä kartuttanut lukutaidon eri vaiheisiin soveltuvaa käännöskirjatarjontaa lapsille.

"Juuri tällaisia käännöksiä kaivataan siinä taianomaisessa vaiheessa, kun lapsi vähitellen saa lukemastaan tolkun ja oppii tarinoiden mahdin" kiitti raati ja ehdotti myös, että kääntäjän nimi saataisiin kirjan kanteen kirjailijan ja kuvittajan rinnalle kääntäjän työn arvostuksen osoittajana.


Aarresaari-palkinnon lisäksi jaettiin kaksi kunniamainintaa Tuomas Nevanlinnalle ja Eeva-Liisa Nyqvistille:  



Elukat (Arthouse 2017) on käännös, jota Roald Dahlin vannoutunut suomalainen fanikunta sai odottaa 34 vuotta. Kyseessä taisi olla teos, joka odotti oikeaa kääntäjää koko tämän ajan. Dahlin karmivan kutkuttavien runojen uudelleenriimittely ilmaisun raikkautta menettämättä vaatii taitavaa kielellä leikittelyä. Nevanlinna vastaa haasteeseen juuri sillä pontevuudella, jota häneltä saattoi odottaa hänen aiempien suomennostöidensä perusteella. Nevanlinnan kieli on kirjavaa, ilmaisuvoimasta ja ihastuttavan ällöttävää.  
Nevanlinna on päivittänyt Dahlin tekstin tähän päivään perustellusti. Siinä missä Dahlin tekstissä pilalle hemmoteltu pikkupoika vaatii väritelevisioita ja itsestään liikkuvia leluja, Nevanlinnan nykyajan räkänokka ruinaa leijulautoja ja pleikkoja.  
Runokääntäminen on käännöstyön koetinkivi. Tasapainotellessaan muodon ja sisällön välillä runokääntäjä joutuu usein turvautumaan puoliriimeihin, ymmärrettävästä syystä. Näitä ei kuitenkaan Nevanlinnan työstä löydy: riimit loistavat puhtaudellaan, ja ennen kaikkea yllättävyydellään. Elukat on kannesta kanteen selkäpiitä karmivan ihastuttava teos.   


Mahti (Jalava 2016) on palkitun ja kriitikoiden ylistämän Korpinkehät-trilogian päätösosa, jossa kohtaavat rakkaus ja kuolema, hyvä ja paha, sekä tuhon partaalla roikkuvat maailmat.
Tarinalle leimallisia piirteitä ovat pohjoisen mytologian yhdistäminen perinteisen eeppisen fantasian kerrontaan. Pettersenin trilogian edessä Eeva-Liisa Nyqvist kohtaa tehtävän, jollaiseen harva kääntäjä pääsee: kääntäessään hän luo suomenkielellä aivan uusia, kokonaisia maailmoja, joita kuvaavia sanoja ei suomesta vielä täysin löydy.  
Käännöstyössään Nyqvist välittää Pettersenin kerronnan kauneuden ja voiman, maailmojen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvailun, sekä tarinan vaihtelevat tunnelmat. Pettersenin kerrontaa leimaa myös se, että hänen hahmonsa ovat monivivahteisempia kuin monissa muissa vastaavalle yleisölle suunnatuissa kirjasarjoissa. Trilogian päätösosassa päähenkilö Hirka-tyttö kasvaa kovapintaiseksi soturiksi, joka joutuu usein pohtimaan moraalisia valintojaan sekä oman persoonansa harmaansävyjä. Siinä missä useat nuortenkirjat ovat pursuavat ylitsevuotavaa rakkautta, Pettersen on luonut Hirkan ja hänen ihastuksensa välille herkkää, ailahtelevaa kemiaa. Nyqvist on käännöksessään säilyttänyt nämä kerronnan nyanssit.  
Eräs käännöstyötä leimaava piirre on ollut myös Pettersenin persoonallisen rytmin säilyttäminen: kertomusta rytmittävät usein yhden tai kahden sanan mittaiset virkkeet. Vaatii suurenmoista kielikorvaa muotoilla tällaiset virkkeet käännöksessä ytimekkäästi ilman, että luennan sujuvuus kärsii. Nyqvist saa tämänkin vaikuttamaan vaivattomalta. Hänen käännöstyötään leimaavat erityisesti terävät sananvalinnat, tekstin jäntevä rytmi ja kerronnan vaihtelevat sävyt.   



Kopiosto-varoista rahoitettavaa 3000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan joka toinen vuosi.   

Palkinnon saajan valitsee IBBY Finlandin hallitus raadin ehdotuksen perusteella. 

Tänä vuonna valintaraatiin kuuluivat FM, Tampereen yliopiston käännöstyön opettaja Anne Ketola  Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton edustajana sekä   kirjastonhoitajat Marketta Könönen ja Tuija Mäki IBBY Finlandin edustajina. 




Onnittelut kaikille kolmelle suomentajalle Lastenkirjahyllystä. 

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sujuva ruotsalainen lastendekkari













Kristina Ohlsson: Lasilapset, suomentanut Pekka Marjamäki, 2013 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Sami Saramäki.







Tämän ilmiön soisi rantautuvan Suomeen. Ruotsissa on nimittäin jo useampia  dekkaristeja, jotka ovat innostuneet kirjoittamaan myös lapsille ja nuorille.

Suomennoksinakin tunnetaan Anna Janssonin Emil Wern –sarja (Gummerus) ja Viceca Stenin yhdessä tyttärensä Camillan kanssa aloittama Synkät vedet –sarja (Otava).

Dekkari on lajityyppinä verraton nimenomaan hiljattain lukutaidon haltuun ottaneiden lasten lukemisen kirittäjänä. 

Koukuttava dekkarijuoni imaisee mukaansa, ja kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin mysteeri on ratkaistu.

Kristina Ohlsson (s. 1979) on ruotsalainen rikoskirjailija ja politiikan tutkija. Hänen aiempia dekkareitaan aikuisille on käännetty myös suomeksi.

Hyvä aloitus on lastenromaanissa aina kaiken aa ja oo.

Kukaan ei tiennyt, minne talossa aiemmin asunut perhe oli mennyt. Eräänä edelliskesän päivänä he olivat vain pakanneet tavaransa ja muuttaneet pois. Siitä lähtien talo oli seissyt tyhjillään.

12-vuotias Billie muuttaa äitinsä kanssa Kristianstadista Åhusiin isän kuoleman jälkeen.

Billiellä, joka on siis tyttö, on heti huonot tuntemukset talosta. Aiempien asukkaiden huonekalut ja jopa kirjatkin ovat vielä sijoillaan, ja Billien on vaikea kotiutua. 

Tyttö saa vahvistusta oudoille tunteilleen, kun tapaa kirjastossa vanhan rouvan, joka vihjaa talon traagisesta menneisyydestä. Äiti kuittaa tyttärensä epäluulot pikkukaupunkilaisten juoruilun tarpeella.

Billie ryhtyy kuitenkin selvittämään talon historiaa yhdessä entisestä kotikaupungista tutun Simonan ja uuden ystävänsä,  asuntolaivassa asuvan Aladdinin kanssa,  jonka isä pitää kebab-ravintolaa.

Pojan nimi oli todellakin Aladdin, ja hän oli kotoisin Turkista. Hän ei tosin muistanut entisestä kotimaastaan juuri mitään. Hän ja hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin, kun Aladdin oli ollut vasta kaksivuotias. 
 Meillä on sukulaisia täällä Ruotsissa, hän sanoi, kun he kävelivät hienon venerivistön vierellä. – Isä ajatteli voivansa lyödä rahoiksi, jos hän tulisi tänne ja ryhtyisi laittamaan ruokaa ruotsalaisille.

Lapset selvittävät Billien kotitalon aiempia vaiheita tekemällä tiedonhakuja kirjastossa ja haastattelemalla paikkakuntalaisia. Pienperheen surutyö kulkee ilman erikoistehostusta dekkarijuonen lomassa. Äiti ystävystyy Josef-nimisen poliisin kanssa.

Yliluonnollisille tapahtumille löytyy lopulta aika helpon tuntuisesti kummitusten sijaan lihaa ja verta oleva syyllinen.

Ohlsson on luonut uskottavan ja sopivasti salamyhkäisen miljöön ja samastumiseen houkuttelevat lapsipäähenkilöt, jotka seikkailevat myös trilogian seuraavissa osissa Silverpojken ja  Stenänglar.




Suomentaja Pekka Marjamäki on Ohlssonin aikuisten dekkareiden luottokääntäjä  ja hän on varmasti sen vuoksi on tullut valituksi myös Lasilapsien kääntäjäksi. Vaikea sanoa, johtuuko käännöksen hengettömyys alkutekstistä vai siitä, että Marjamäellä ei ole aiempaa kokemusta lastenkirjojen suomentamisesta.

Kirjallisuuden markkinoinnissa palkinnot näyttelevät nykyisin isoa roolia ja joskus tehdään ylilyöntejäkin niiden listaamisessa. Lasilapsien kannessa on maininta ”palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana 2013”. Takakannessa vielä todetaan kirjan ”rohmunneen” muitakin palkintoja. 

Todennäköisesti tarkoitetaan Ruotsin radion  lastenohjelmatoimituksen palkintoa , josta lapsiraati on tehnyt lopullisen valinnan sekä Latvian kansalliskirjaston myöntämää tunnustusta.

Itse olen aina arvottanut Ruotsin tärkeimmäksi lasten- ja nuortenkirjapalkinnoksi Suomen Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon, joka jaetaan myös lasten- ja nuortenkirjakategoriassa.


Suomalaisen käännöksen kansikuvan on tehnyt Sami Saramäki. Lapsihahmot näyttävät siinä ikäistään vanhemmilta.

Alkuperäisen teoksen kansikuva on dekkarimaisempi ja siksi houkuttelevampi. 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Nukkumatti kriisissä









Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku, kuvittanut Pentti Otsamo, 93 sivua, Otava 2018. 

Heiki Vilep: Nukkumatin uudet höpöjutut, kuvittanut Priit Rea, 55 sivua, Lector 2017.

Heiki Vilep: Nukkumatin uusimmat höpöjutut, kuvittanut Heiki Ernits, 64 sivua, Lector 2017.








Unen laadusta ja määrästä ollaan nyt monella taholla huolestuneita. Niinpä ei pidä ällistellä tätäkään sattumaa, että nyt on tarjolla useampia Nukkumatista kertovia lastenkirjoja.


Leila Saarivirran ensimmäinen lastenromaani  Nukkumatin vastaisku haluaa kumota Nukkumatttiin liitettyjä kliseitä ja oletuksia.  

Ei, ei ja vielä kerran ei! Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisena jälkeen valheellista informaatiota itsestään. Minullako pieni nahkainen pussukka, josta ripottelen unihiekkaa lasten silmiin? Sininen nuttu ja valkea parta!?!

Nukkumatin salainen ase on unipyörre ja moottoroidut lenkkarit.  Sinisen nutun sijasta sillä on sähkönsiniset hiukset ja se pukeutuu yleensä huppariin ja collegehousuihin. 

Nukkumatti on huolissaan imagostaan. Sen mielestä on epäreilua, että Joulupukki on taas päihittänyt sen Huippuhahmot-kisassa, vaikka Joulupukin virkatyö keskittyy vain yhteen päivään vuodessa siinä missä Nukkumatti puurtaa joka yö. Nukkumattia paremmin ovat Me Fantastiset -lehden äänestyksessä pärjänneet myös Hammaskeiju, Tonttu Toljanteri, Pääsiäispupu, Pikachu, Saapasjalkakissa, Rölli ja Minecraft-pelin Steve. 


Kotitontutkin ovat jo älypuhelimen pauloissa. Pentti Otsamon
kuvitusta Leila Saarivirran tekstiin 
lastenromaanissa
Nukkumatin vastaisku (Otava 2018).
  


Todennäköisesti sarjaksi laajentuvassa aloitusosassa Nukkumatti majailee rastatukkaisen ja ruskeaihoisen Louna-tytön kotona. Kun Louna saa itselleen "oikean" ystävän, Nukkumatin on aika jatkaa matkaansa uusien lasten luokse. 

Nukkumatilla on kaverina puikulaperunaa muistuttava keittiötonttu Pahkura, joka puhuu Lapin murretta. Ystävykset perustavat näkyvyytensä ja arvostuksensa parantamiseksi blogin ja ryhtyvät myös tubettamaan. Yhteistyö  Joulupukin kanssa edistää lopulta myös kaikkien työviihtyvyyttä ja hyvinvointia.


Nukkumatti on hyvin perillä kaikkien lapsiperheiden
vetkutuskierteestä. Pentti Otsamon kuvitusta Leila Saarivirran
tekstiin lastenromaaniin Nukkumatin vastaisku (Otava 2018).


Nukkumatin vastaisku on muodoltaan Veera Salmen Puluboi-kirjojen kaltainen säpälekoostettu lastenromani, josta löytyy juonen lomasta erilaisia listoja ja muuta höystemateriaalia. Aikuisten kummalliset tavat ja tottumukset ovat usein ilkamoinnin kohteena.  Pentti Otsamon humoristinen kuvitus peesaa kerrontaa. 

Kirja toimii parhaiten ääneenluettuna, sillä Pahkuran murre on työlästä luettavaa jopa siihen tottumattomalle aikuisellekin.

Pihin naisen elämää -blogia pitävä kirjallisuuslehti Lumoojan toimitussihteeri Leila Saarivirta on julkaissut aiemmin  Martta Kaukosen kanssa lifestyle-oppaan  Rikas elämä, parempaa arkea hidastamalla (Readme.fi 2015). 


Lector-kustannus on julkaissut kaksi jatko-osaa virolaisen kirjailija-runoilija Heiki Vilepin (s. 1960) Nukkumatin höpöjutuille (2013, suom. Tea Saarinen).  

Lector on vuonna 2013 perustettu pienkustantamo, joka kustantaa tietokirjallisuutta, lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja ammattikirjallisuutta. Yksi kustantamon erityistavoitteista on lisätä virolaisen kirjallisuuden tarjontaa Suomessa.   



Itkupilli-Leenan lisänimen saaneella tytöllä on kiireiset vanhemmat,
jotka eivät huomaa lastaan lainkaan. Isä on aina nenä kiinni lehdessä
 ja äidillä on hoppua kotitöiden kanssa. Heiki Ernitsin kuvitusta Heiki Vilepin
tarinakokoelmaan Nukkumatin uudet höpöjutut (Lector 2017). 


Matilda-tytöllä on kiireiset vanhemmat, jotka eivät ennätä kertoa tytölleen iltasatuja. Kahdessa uudessa kokoelmassa on Nukkumatin Matildalle unisaduksi kertomia tarinoita, joissa on usein jokin opetus. 

Nukkumatti on mieltynyt erilaisiin sanontoihin ja sananlaskuihin. Vilepin kirjojen ilmeisin ansio on tarinoiden tasamittaisuudessa ja tutun turvallisessa kerronnassa. Ne sopivat siten hyvin juuri ennen nukkumaan menoa ääneen luettaviksi. 

Myös Vilepin Nukkumatti hyödyntää uusinta teknologiaa: sen älypuhelimessa on esimerkiksi lista nukutettavista lapsista.  Nukkumatti myös pohtii sosiaalisen median aiheuttamaa riippuvuutta.

Se kertoo innoissaan Matildalle älypuhelimen mahdollisuuksista, mutta on myös hieman hämmentynyt, jos kaikki menevät nettiin eivätkä enää tarvitse lainkaan nukutuspalveluita entiseen malliin. Matilda kuitenkin lupaa olla Nukkumatille uskollinen:

”Minä kyllä tarvitsen sinua, vaikka saisin joskus älypuhelimenkin, Matilda lohdutti. ”Oikeaa Nukkumattia ei voi korvata yhdelläkään Äly-Matilla.”

Nukkumatti tietää klassisen fantasiakirjallisuuden lymypaikat.
Vaatekaapista pääsee hissillä huimiin seikkailuihin. Heiki Ernitsin
kuvitusta Heiki Villepin tarinakokoelmaan Nukkumatin uusimmat
höpöjutut
(Lector 2017). 


Tarinoissa vilahtelee Nukkumatin lisäksi muitakin särmikkäitä hahmoja, kuten pölykerä Hässäkäinen ja tähtimatkaaja Truutti. 

Virolainen arki vilahtelee pieninä nostoina, esimerkiksi mainintana Viron laulujuhlista. Priit Rean kuvituksessa Itkupilli-Leenan isä lukee kulttuurilehti Sirpiä ja Heiki Ernitsin kuvituksesta löytyy Keksijäkylän Lotta –pehmolelu. Ernits kuvitti myös Andrus Kivirähkin lastenromaanin Keksijäkylän Lotasta, ja Nukkumatin uusimpien höpöjuttujen kuvituksessa on monia Lotta-kirjasta tuttuja eläinhahmoja. 

Virolaisen lastenkirjakuvituksen anarkisitseen perinteeseen kuuluvat karikatyyriset hahmot ja aikuisten saattaminen monin tavoin koomiseen valoon.

Virossa ei taideta piitata yhtenäisestä sarja-asusta samaan tapaan kuin Suomessa. Kaikilla kolmella Vilepin Nukkumatti-kirjalla on nimittäin eri kuvittaja!  






maanantai 19. maaliskuuta 2018

Yleispätevästi sodan tunnoista














Tuula Pere & Georgia Stylou: Vadelmanpunainen, 33 sivua, WickWick 2017.






Tuula Peren yhden naisen oma- ja pienkustantamo WickWick kiinnostava hybridi.  Pere on julkaissut vuonna 2010 perustamassaan kustantamossa vuosittain useita kuvakirjoja, jotka perustuvat hänen omiin teksteihinsä.

Tuula Pere on kertonut, että hänellä on aina ollut tarinan kertomisen palo. Aluksi hän tyydytti sitä kertomalla satuja pikkusiskoilleen ja sittemmin omille lapsilleen. Lasten varttuessa hän päätti perustaa oman kustantamon.   

Koulutukseltaan Pere on oikeustieteen tohtori ja hän on työskennellyt lakimiehenä. 

Kustantamon alkuvuosina hän hyödynsi ilmaisia photoshop-ohjelmia ja teki käytännössä kuvituksetkin itse kirjoihinsa. Sittemmin hän on teettänyt kuvituksia  koti- ja ulkomaisilla kuvittajilla. Lähes kaikki teokset ilmestyvät rinnakkain myös ruotsiksi ja englanniksi ja uusimpia teoksia on lisäksi käännetty venäjäksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi ja portugaliksi.

Yhteisöllisyyden ja humaaniuden teemat näkyvät kaikissa WickWickin kuvakirjoissa.

Vadelmanpunainen-kuvakirjan tulkintakehykseksi tarjoutuu talvisota ja Karjalan evakkojen kohtalot.



Kovalla pakkasella ikkunaan ilmaantuvat jääkukkaset lienevät kreikkalaisille
tuntematon käsite. Georgia Styloun kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 

Se oli kylmä talvi. Kukaan ei muistanut toista yhtä kylmää. Ainon kodin ikkunat täyttyivät jääkukkasista puoleenväliin asti. Välillä hän nousi ystävänsä Kertun kanssa polvilleen penkille painelemaan ikkunaan kämmenjälkiä ja nenänpään kuvia.

– Minä piirrän tähän sydämen, niin isä näkee, että olen odottanut häntä ikkunassa, Aino suunnitteli.
Aikuiset vaikuttivat huolestuneilta ja kun he olivat huolissaan, Ainollakin oli levoton olo. Hän seurasi sivusta, miten aikuiset kuuntelivat päivittäin radiouutisia. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä kaikki puhe varautumisesta ja armeijasta ja neuvotteluista tarkoitti. Ei se ainakaan tarkoittanut mitään hyvää, se oli selvää.
Erityisen vaikealta Ainosta tuntui, että isä oli poissa.


Pieni Aino-tyttö lymyilee aukeaman oikeassa laidassa piilossa
kylään hyökänneiltä sotilailta. 
Georgia Styloun kuvitusta Tuula Peren
tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 


Kyläläiset joutuvat lähtemään vihollisjoukkojen takia kodeistaan. Ainolla on kuitenkin kiire hyvästellä vielä leikkimökkinsä  ja hän jää muista jälkeen. 

Mollamaijan vadelmanpunainen essu paljastaa Ainon piilopaikan kylään hyökkääville sotilaille, mutta Ainon havainnut hyväsydäminen sotilas viittoo tyttöä kiirehtimään evakkojunalle.


Evakkojunan apeaa tunnelmaa. Georgia Styloun kuvitusta
Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Vadelmanpunainen (WickWick 2017). 


Myöhemmin perhe palaa takaisin kotikylään, ja Aino haluaa, että uusi kotitalo maalataan vadelmanpunaiseksi.

Lastenkirjan kuvitus on aina kulttuurisidonnaista. Tämä havainnollistuu hyvin kreikkalaisen Georgia Styloun kuvitustyylissä. 

Hänen ihmishahmoillaan on poikkeuksellisen suuret silmät, joissa päilyvät epätietoisuuden ja turvattomuuden tunnot. Kaksikerroksisten puutalojen arkkitehtuuri ja sisustusratkaisut ovat varsin kaukana karjalaisesta perinnerakentamisesta.

Kuvituksen ja tekstin väliset kulttuurierot lienevät silti yksinomaan pedantin aikuisen ongelma. Nykylapsi tuskin tällaisia tyylirikkoja noteeraa.

Kreikkalaisen kuvittajan sekatekniikalla toteuttaman kuvituksen kautta Suomen lähihistorian traumat saavat laajemman, kansainvälisen tulkintakehyksen ja peilauspinnan kaikille sodan jaloissa varttuville maailman pakolaislapsille.