keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Runokuvakirja ylsi voittoon Finlandia-kisassa






Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on hetki sitten myönnetty Sanna Manderin runokuvakirjalle Nyckelknipan (S & S, suom. Avain hukassa, S & S).

Aiempi povaukseni Anna Puun lastenkirjallisesta mausta osui siis oikeaan.


Manderin kirja sai jo aiemmin syksyllä Rudolf Koivun palkinnon.


Sanna Mander on tehnyt vasta muutamia lastenkirjakuvituksia, ensimmäiset Tuuve Aron Korson purppuraruusu- ja Karambolan kirous -lastenromaaneihin 2011 ja 2013. 

Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt myös kuvitus Reetta Niemelän nonsense-henkiseen lastenkirjaan Pipsa Pipariviulun 42 kaveria (Otava). 


Pari vuotta sitten ilmestyi Manderin kuvittama Prinsessavärityskirja ja kuvitus Andrei Huhtalan Punahilkka-sadun Helsingin slangilla tehtyyn versioon Punis, snadisti kuumottava stoori

Sanna Manderin (s. 1984)  hyvin tunnistettavan tyylin voi pongata monista graafisista painotuotteista, lehtikuvituksista ja julisteista.

Hänen muotokielensä hakee inspiraatiota sekä 1950-, 1960- että 1970-luvulta. 

Väriskaala on rohkean räväkkä ja usein yllättäväkin. Mattapintainen paperi imee varmasti osan värien hehkusta, mutta se on luultavasti jopa tarkoituksellista. 

Mander on nimennyt yhdeksi lapsuuden lempilastenkirjailijakseen Camilla Mickwitzin

Sanna Manderin tyylin voisi ajatella vetoavan nimenomaan pienten lasten trendi- ja designtietoisiin vanhempiin.

Runokuvakirja Nyckelknipan/ Avain hukassa on kokonaistaideteos, jossa kuvitus ja teksti ovat tiiviissä liitossa keskenään.

Karakteristisista talon asukkaista Mander tekee luonnerunoja, yksityisestä tyypistä avautuu kuitenkin yleisempi näkökulma, joka puhuu moniarvoisuuden ja persoonallisten piirteiden puolesta. 

Näiltä osin kirjaa voi lukea myös kiihkottomana yhteiskunnallisena kannanottona.   

Jukka Itkosen ja Christel Rönnsin runokuvakirja Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia (Otava 2007) oli lähtökohdiltaan hyvin samantyyppinen runokuvakirja. 

Rouva Huu on iloinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon valokeilan kohdentumisesta suomenruotsalaiseen S & S -kustantamoon, joka on viime vuosina kustantanut paljon hieman kokeellisempaa ja suurten kustantamoiden kuvakirjavalikoimaa täydentävää kuvakirjallisuutta sekä suomenruotsalaisilta että suomenkielisiltä tekijöiltä.

Kahden vahvan nuortenromaani-Finlandian jälkeen nyt olikin kuvavetoisen lastenkirjan vuoro tulla palkituksi. 

Toivottavasti Mander myös hoksaa rummuttaa tulevissa Finlandia-haastatteluissa  kuvituksen merkitystä eri ikäisillä lapsille ja nuorille. Kustantajilla kokoon katsomatta ei nykyisin ole varaa väheksyä korkeatasoisen ja samalla kohderyhmän mieltymyksiä  sopivassa suhteessa kunnioittavan ja lukutaidon tasoa vastaavan kuvituksen merkitystä lasten- ja nuortenkirjoissa! 


Avain hukassa on arvioitu Lastenkirjahyllyssä kesäkuussa





Finlandia-ehdokkaista järjestettiin kansanäänestys, ja lasten- ja nuortenkirjojen kategoriassa voiton vei ylivoimaisesti Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia (Otava). Se sai lähes 2/3 kaikista äänistä.

Kunnaksen kuvatietokirjan oikea paikka olisi mielestäni ollut aikuisten Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokaslistalla. 

Tällainen radikaali teko olisi tehnyt todellista kunniaa koko Kunnaksen elämäntyölle. 

Kunnnaksen lastenkirjojen valtaisat painosmäärätkin sen kertovat, että hänen teoksiaan lukevat myös aikuiset  omaksi ilokseen ja tiedonjanon sammuttamiseen. 


  









torstai 23. marraskuuta 2017

Omituinen ilmiö: Unikudelmia-näyttelyssä virkistyy!


Unikudelmia. Elämyksellinen ja moniaistinen näyttely unista ja unelmista. Annantalon taide-galleria, Helsinki, os. Annantalo 30. Avoinna arkisin klo 10.15–20 ja la–su klo 10–16. Vapaa pääsy. Avoinna 17.12.2017 asti. Tuotanto Valveen sanataidekoulu/ Katri Tenetz,  alkuperäisidea, käskirjoitus, näyttelysuunnittelu ja sanataide- kasvatusmateriaalit Anna Anttonen & Kati Inkala. Näyttelysuunnittelu, visualisointi ja lavastus Heidi Kesti. Näyttelyjuliste Satu Kontinen.  ––>










Oululainen Valveen sanataidekoulu on jo pitkään oivaltanut, että nykylapset ja -nuoret innostuvat kirjoista myös elämyksellisyyden ja toiminnallisuuden kautta. 

Uusin näyttely Unikudelmia todistaa konkreettisesti, että Sanataidekoulu Valve on valveilla, mitä tulee lastenkirjallisuuden tunnetuksi tekemiseen! 

Sanataidekoulun näyttelyt ovat saaneet mainetta ja kunniaa. Erityisen hienoa on se, että niitä on saatu myös kiertueelle muualle Suomeen.


Yleisnäkymä Unikudlelmia-näyttelyn ensimmäisestä salista. Etuvasemmalla
kuvanveistäjä Jasmin Anoschkinin Hulahula Pandapupu. Valokuva PHH. 

Unikudelmia-näyttely on vielä vajaan kuukauden ajan nähtävillä Annantalolla Helsingissä.  Rouva Huu patistaa kaikkia kokemaan näyttelyn, se on mannaa marraskuun harmaaseen mielentilaan. 

Helsingistä näyttely lähtee kiertueelle ensi vuonna Kotkan Merikeskus Wellamoon.


Unikudelmia-näyttelyssä kehrätään tietysti myös unista
lankaa. Rukin takana Taruliisa Warstan kuvitusoriginaaleja kuvakirjaan Ruusunen. Kuva PHH. 


Sataidekasvattajat Anna Anttonen ja Kati Inkala ovat ansiokkaasti haravoineet suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mukana on kolmisenkymmentä uniteemaan eri tavoin sopivaa teosta – kuvakirjoja, satuja, kuvakertomuksia, novelleja, romaaneja ja tietokirjoja. Suurin osa on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta mukana on myös pari aikuisille suunnattu teosta Emmi Itärannalta ja Leena Krohnilta. 



Oili Tannisen Nunnu-kirjojen kärpänen Santeri surina on saanut
oman ristipistoteoksen! Valokuva PHH. 

Mukana on  tuttuja suosikkeja (Mauri Kunnaksen Yökirja ja Aino Havukaisen & Sami Toivosen Tatun ja Patun outo unikirja), suotta unohtuneita vanhoja helmiä (Oili Tannisen Nunnu, Eira Stenbergin Ihmispuu ja Marjatta Kurenniemen Unikon satuja) ja uutuuksia vuoden-parin takaa (Kaisa Happosen  & Anne Vaskon Mur eli karhu, Ritva Toivolan Anni Unennäkijä ja Laura Ertimon & Satu Kontisen Yö, kirja unesta ja pimeän salaisuuksista). Äkkiseltään on vaikea sanoa, että joku olennainen kirja olisi jäänyt joukosta pois! 


Satu Kontisen ja Laura Ertimon tietokirja inspiroi näyttelytyöryhmää
erityisesti. Kontisen kuvituksia  tietokirjaan Yö, kirja unesta ja pimeän
 salaisuuksista
(Myllylahti). Valokuva PHH.

Kirjoista on laadittu installaatioita, elämyskokonaisuuksia, joissa leikitellään valveen ja unen rajatilalla, uneen liittyvillä assosiaatioilla, tunteilla ja tunnelmilla.  


Sanna Tahvanaisen ja Jenny Lucanderin Lohikäärmeunia -kuvakirjasta
tehty kuvasuurennus imee näyttelyssäkävijän heti unenomaiseen
maailmaan. Valokuva PHH.


Näyttelyn visualisoinnissa on ollut mukana useita kuvataiteilijoita, kuvanveistäjiä, joista monella on myös oululainen tausta. Mukana on myös alueen käsityöläisiä ja alalle kouluttautuvia opiskelijoita.


Kuvataiteilija, lavastaja ja puvustaja Heidi Kestin Pehmoleluryijyssä olisi
ainesta laajempaankin tuotantoon!  Valokuva PHH. 


Päiväkodeille ja kouluille löytyy verkosta sanataideharjoitusmateriaalia.







tiistai 21. marraskuuta 2017

Lemmikit opettavat nyt vastuuta ja empatiaa lasten- ja nuortenkirjoissa


Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit, 156 sivua,  Otava 2017.

Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun koirapulma, Avain 2017.

Katarina Belejová & Petra Bartiková: Valitse lemmikki… ja opi pitämään siitä huolta, suomentanut Sari Luhtanen, 23 sivua, Otava 2017

Kirsteen Robson & Gareth Lucas: Etsi ja löydä kissat ja koirat, ulkoasu Ruth Russell, suomentanut Mirkka Hynninen, 32 sivua, Tammi 2017.






Lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendit ovat aina yhtä arvaamattomia. Nyt  tunnetaitoja (esim. vastuuta ja empatiaa) opetetaan lemmikkiaiheisilla kirjoilla.

Isommille lukijoille naseva johdatus lemmikkieläimiin on Tuija Lehtisen lyhyiden kertomusten kokoelma Lemmikkilyhärit.

Lehtinen on velho luomaan karismaattisia pää- ja sivuhenkilöitä. Hän luo jännitettä henkilöiden välille pienin, sivaltavin vedoin. Parhaimmillaan hän on sukuselkkausten ja parisuhteen tunnedynamiikan kuvaajana.

Kertomuksia ryydittää makaaberi, hurtti huumori, joka voi toisinaan saada eläinsuojelijat takajaloilleen. 

Keskushenkilöt ovat lähes järjestään teini-ikäisiä, mutta ”Kertut, murkut ja koppikset” -tarinan aiheena on alakouluikäisten lasten eettisesti arveluttava viehtymys järjestää hyönteisten ja muiden pikkueläinten hautajaisia.

Kertut, murkut ja koppikset tiesivät. Ne peittivät hänet yö toisensa jälkeen elävänä mattona alleen. Tukehduttivat hänet tunkeutumalla silmiin, korviin, nenään ja suuhun. Aina viime tipassa hän heräsi kauhun vallassa ja vannoi, ettei koskaan enää hautajaisia. Ei ikinä. Mutta heti, kun jokin liikahti lähettyvillä, hänen kätensä kävi ja tappoi. Se oli hänen luontonsa, ei hän sille mitään voinut.
  
Suvun outolintu, Uolevi-eno,  hankkii minipossun, mutta tapaturman takia sen hoitaminen sysätään sukulaistytön vastuulle. Kilpikonna Pessi yhdistää uusperheen samanikäiset tyttäret. Originellilla tädillä on Kossu-niminen kissa, jolla on paha silmä. Topilla on Cheek-niminen leopardigekko, jonka hän antaa kaverinsa hoitoon lomamatkan ajaksi. Elsalla on Bichon frisé -rotuinen koira, joka vartioi emäntäänsä tarkkaan  ja lemppaa poikaystäväkandidaatteja päättäväisesti pois.

Kertomukset eteenvät melko samankaltaisen kaavan mukaan. Muutama nousee kuitenkin muiden yläpuolelle, esimerkiksi "Vanttu ja Tumppu", jossa lemmikkikaneja koko ikänsä hoitanut, hiljattain omilleen opiskeluiden takia kotoaan muuttanut kiltti perhetyttö Miisa joutuu huiputetuksi, mutta lopputulema ei olekaan hassumpi. 

Lehtinenkin ottaa kantaa lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatukseen kertomuksessa "Putte". Se kertoo kääpiosnautserista, joka tekee töitä lukukoirana kirjastossa.

Putte sai taas puruluun ja rouskutti sitä päivän viimeisen lukijan tuloon asti. Kun Putte näki tytön, niskakarvoissa kihelmöi. Tyttö oli lukenut Putelle monen monituista kertaa. Aina samaa kirjaa ja aina kirjan alusta. Emäntä oli joskus ehdottanut että jatkettaisiin siitä, mihin viimeksi jäätiin. Se ei kuitenkaan sopinut tytölle. Hän ei muistanut, mitä oli aiemmin lukenut. Niinpä hän halusi kerrata ja jatkaa uudella kohdalla, jos aikaa riittäisi. Koskaan ei riittänyt. Tyttö luki hitaasti ne samat sivut kerran toisensa perään.

Marita Hauhian & Anne Randénin selkokuvakirjasarja sisaruksista jatkuu Emman ja Eetun koirapulmalla

Tällaisia lapsen arjen leppoisia kuvauksia saisi olla tarjolla enemmänkin. Aiemmin tätä lajityyppiä kutsuttiin kotikertomukseksi. Ehkä laji pitäisi brändätä uudelleen vähän houkuttelevammalla nimellä?

Emman ja Eetun isoveli on luvannut hoitaa tyttöystävänsä koiraa. Tietysti hyvästä hoidosta huolimatta koira karkaa, mutta Emma ja Eetu pelastavat koiran pälkähästä.  

Anne Randén on toteuttanut kuvituksensa ns. pesutekniikalla, jossa käytetään nestemäistä mustaa tussia ja valkoista peiteväriä. Vaativan ja työlään tekniikan käyttö ei ehkä ole aivan perusteltua selkokirjassa, jossa kuvan visuaaliseen kertovuuteen ja hahmotettavuuteen on syytä kiinnittää erityisen paljon huomiota.

Tsekkiläinen Valitse lemmikki -kirja on hyvä esimerkki visuaalisilla erityisherkuilla (esim. aukeamille upotetut minikirjat, joissa lisäinfoa) höystetystä ja vuorovaikutukseenkin houkuttelevasta modernista lasten  kuvatietokirjasta.  

Lemmikkitestin tekemisen jälkeen voi pyörittää Eläinhyrrää  ja aloittaa kirjan lukemisen tutustumalla helppoihin tai vaativiin lemmikkeihin sen mukaan, onko aloittelija tai huipputuntija. Perinteisten lemmikkien rinnalla tutustutaan myös hyönteisiin, kotiloihin ja liskoihin.


Etsi ja löydä kissat ja koirat on tarkkaavaisuutta testaava hulina-vilinä-kuvakirja, jossa lapsen tulee etsiä tapahtuman- ja yksityiskohtien täyteisiltä aukeamilta pyydettyjä asioita. Kirjan lopusta löytyvät oikeat vastaukset.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Rummutusta lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden puolesta


























Minulla oli iso ilo vastaanottaa viikko sitten Lastenkirjainstituutin Kuka lukisi minut? Lapsen ja kirjan kohtaaminen  muuttuvassa maailmassa -seminaarin yhteydessä Onnimanni-palkinto monipuolisesta työstäni lastenkirjallisuuden hyväksi.

Lastenkirjahyllykin mainittiin raadin (kirjallisuudentutkija Maria Laakso, sanataidekoulun rehtori, kirjailija Siri Kolu, kuvittaja Jani Ikonen, toimittaja Anu Tuomi-Nikula ja toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen (pj.) perusteluissa:

Heikkilä-Halttunen kirjoittaa blogia säännöllisesti ja esittelee kirjoja tutkijan tinkimättömällä asiantuntemuksella. Heikkilä-Halttunen kirjoittaa laaja-alaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri lajeista, katselukirjoista kuvakirjoihin, lasten- ja nuortenromaaneista tietokirjoihin. Lastenkirjahylly palvelee monia asiantuntijoita, lasten, nuorten ja kirjojen parissa työskenteleviä sekä kaikkia lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita. Heikkilä-Halttunen on kirjoittanut lastenkirja-arvioita eri lehtiin usealla vuosikymmenellä ja hänen kirjoituksiaan julkaistaan edelleen Helsingin Sanomissa, Kuvittaja-lehdessä ja Onnimannissa. Lehtien vähentäessä ja luopuessa kokonaan lastenkirja-arvioista luotettavan ja asiantuntevan blogin merkitys kasvaa entisestään. 

Ohessa otteita palkinnonjaon yhteydessä pitämästäni puheesta: 

Lasten- ja nuortenkirjakriitikon työ on välillä kuin helmenkalastusta: kun häikäistyn jostakin uudesta ja omintakeisesta kirjahelmestä, yritän hihkua löytäjän riemua muille. 
Toisinaan koen olevani kuin lastenkirjakonservaattori nostaessani esille suotta unohduksiin jääneitä, mutta edelleen lukemisen arvoisia vanhempia lasten- ja nuortenkirjoja. 
Koen tärkeäksi tuoda esille myös arkisia havaintoja, uusia ilmiöitä ja lasten- ja nuortenkirjakentän erilaisia toimintatapoja.   
Nykyisin, kun lasten- ja nuortenkirjakritiikki on vähentynyt eri medioissa, saa helposti käsityksen, että kaikki ilmestyvä lasten- ja nuortenkirjallisuus olisi erinomaista. Myös vähemmän hyvistä tai jopa huonoista lasten- ja nuortenkirjoista pitäisi  puhua ja kirjoittaa paljon nykyistä enemmän. 
Viimeisen parin vuoden aikana olen kiertänyt ympäri maata puhumassa  varhaiskasvattajille, opettajille ja lasten vanhemmille lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta. 
Olen saanut kuulla Seinäjoen Apila-leiristä ja Nurmijärven Vartti illassa- hankkeesta viisivuotiaiden vanhemmille. Uuraisilla haastetaan pojat lukemaan, Nivalassa on Ensin Eskarit –hanke ja Alavieskassa  Tuttikerhosta eskarilaiseksi -hanke.


Alueellisia lasten ja nuorten lukemaan innostamisen hankkeita on käynnissä todella paljon ympäri maata. Näillä reissuilla minulla on ollut etuoikeus kuulla tuoreimmat havainnot siitä, kuinka lapsen ja kirjan suhde on muuttunut. Olen ehdottomasti ollut saamapuolella.
Minulla on harvinainen etuoikeus tehdä tätä moneen suuntaan haarovaa työtäni nimenomaan Tampereella. Jos ei työhuoneen kirjakokoelmat tai lähikirjaston valikoima riitä, pääsen vartissa  pyörällä tai bussilla Lastenkirjainstituutin peruskokoelman ja asiantuntevan henkilökunnan luokse, tuulettamaan päätäni ja täyttämään repun uusilla tai vanhoilla lasten- ja nuortenkirjoilla ja tutkimuksilla.

Kirjailijaliitto palkitsi Helsingin kirjamessuilla lasten- ja nuortenkriitikokollegani Ismo Loivamaan Kirjailija kiittää -palkinnolla tunnustuksena suomalaisen kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen edistämisestä.   

Loivamaa luonnehtii kritiikin toimivan parhaimmillaan tulitikkuna, joka sytyttää teoksen liekkeihin:

Jotta kirjoista tulee suosikkeja, tarvitaan kustantamon osaamista, palkintoja – ja kritiikkiä. Lasten- ja nuortenkirjakritiikki kulkee ritirinnan kirjallisuuden kanssa. Kritiikki on innostamista, se kertoo ja kommentoi, nostaa esiin ja terävöittää kirjoissa olevia teemoja. Parhaimmillaan kritiikki on se tulitikku, jolla kirjan teemoissa esiin nostettu ruutitynnyri syttyy. 


Meitä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen paneutuneesti perehtyneitä pitkän linjan asiantuntijoita on entistä vähemmän. Määrä on huvennut samaa vauhtia julkaisufoorumien vähentymisen kanssa. Siksikin on tärkeää ja ammatti-identiteettiä nostattavaa, että saa tekemästään työstä kiitosta ja palautetta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on lyötävä rumpua, pidettävä mekkalaa ja noustava tarpeen mukaan myös barrikadeille.  

Suomalaisen laadukkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolta on pidettävä myös tulevaisuudessa. 

Muuten voi käydä niinkin hullusti, että entistä kielitaitoisemmat ja netissä taiten sukkuloivat, trendi- ja muotitietoiset vanhemmat etsivät lapsilleen ja nuorilleen luettavansa ulkomailta, ohi suomalaisen tarjonnan.  



tiistai 14. marraskuuta 2017

Kun sängyn alta löytyy muutakin kuin pölypalloja…














Ella Brigatti: Tyttö joka pelkäsi pimeää, kuvitus tekijän, 153 sivua, Kulttuurikioski 2017.






Lastenkirjakenttä on monella tavalla murroksessa. Uusia kustantamoita syntyy taajaan ja toisinaan omakustantamisen ja pienkustantamisen välinen erokin voi olla hiuksenhieno. Omakustannekaan ei enää näytä nyrkkipajassa syntyneeltä tekeleeltä, ja parhaimmillaan se ei joudu häpeämään ulkonäkönsä tai sisältönsä puolesta isompienkaan kustantajien tuotannon rinnalla. 

Ella Brigatti (s. 1969) organisoi muutama viikko sitten Lasten Kirjamessut Finlandia-talolle yhdessä tehokkaan tiiminsä kanssa. 

Brigatti on toimen nainen, joka halusi tehdä voitavansa lastenkirjallisuuden näkyvyyden edistämiseksi sen sijaan, että olisi tyytynyt monien muiden tavoin vain surkuttelemaan tilannetta.

Brigatin lastenkirjaesikonen, Sängynaluskansa, ilmestyi Lasten Keskuksen kautta jo vuonna 1999. 

Noin 15 vuotta myöhemmin Brigatti lanseerasi Sängynaluskansan uudelleen henkiin julkaisemalla ensimmäisen kuvakirjan uutena laitoksena ja jatkamalla sarjaa vielä kolmella uudella osalla, joissa Sängynaluskansa seikkailee Kreikassa, Meksikossa ja Kiinan muurilla.  

Tänä syksynä Sängynaluskansa-tuoteperhe on täydentynyt lastenromaanilla, jossa otetaan Sängynaluskansan omasta yhteisöstä iso loikka arkisemmalle tasolle, kun originellin ja ehtiväisen yhteisön edesottamuksia päästään seuraamaan myös Anni-tytön kokemina.

Anni muuttaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa uuteen kaupunkiin ja kaipaa vanhoja kavereitaan. Muutto voimistaa Annin aiempia pelkotiloja. Hän pelkää nukahtamista yksin omassa huoneessa. Asiaa ei yhtään auta se, että Annin huoneessa tuntuu tapahtuvan yöaikaan kummia…

Äiti on neuvoton ja etsii apua myös psykologilta.

”Omista peloistaan saattaa tuntea häpeää. Niistä ei halua muille kertoa”, psykologi toteaa ja kääntää katseensa takaisin Anniin. 
”Sinusta ei ole kiva kertoa meille sellaista, mitä me muut saattaisimme pitää omituisena, eikö niin?” psykologi jatkaa. ”Tiedätkö, minä olen tottunut kuulemaan vaikka millaisia asioita. Jos sinä nyt kertoisit, että sänkysi alla asuu pieniä otuksia, niin tiedätkö, mitä vastaisin?” 
Anni tuijottaa psykologia silmiin ja odottaa, että tämä jatkaa. 
”Minä vastaisin, että sehän on mukavaa, että siellä asuu pieniä kivoja otuksia. Jos sinä et pelkää niitä, niin ne eivät ole vaarallisia, eikö niin?” Anni nyökkää myöntyvästi.

Aikuisten järkiajattelu ja lapsen mielikuvitus joutuvat vastatusten useammankin kerran. Lisää kierroksia takaa-ajotarinaan tulee, kun psykologi perustaa Annin huoneeseen unilaboratorion ja kutsuu paikalle ulkomaisen kollegansa.

Sängynaluskansa haluaa varjella yksityisyyttään, ja siksi vain Anni ja vähitellen myös aiemmin pelkkänä kiusanhenkenä esitelty, tolkkuihinsa tuleva pikkuvelikin katsotaan luottamuksen arvoisiksi. Hyvinä yhteistyökumppaneina asioita edistävät myös kuvakirjoissakin esiintyneet perheen lemmikit, Turre-koira ja Metri-kissa.

Brigatti kirjoittaa sopivan lyhyitä lukuja ja tihentää jännitystä vähän alle ja vähän yli 10-vuotiasta lukijaa kiinnostavalla tavalla. 

Lukujen otsikointi olisi voinut olla hieman omaperäisempää: nykyisellään ne ovat joko lakonisen toteavia tai paljastavat luvun käänteen turhankin vikkelään.

Brigatin konsepti on nerokas: lastenromaanin kautta lukijassa herää kiinnostus tutustua myös aiempiin Sängynaluskansa-kuvakirjoihin. Juuri näin voidaan häivyttää turhan tiukkoja ikähaarukointeja kuvakirjoista, jotka sopivat vielä pitkälle alakouluikään asti!

Lastenromaanin lopusta löytyy Annin salainen vihko, jossa on muistiinpanoja ja piirrosluonnoksia Sängynaluskansasta. Ratkaisu, jossa kuvitus paljastaa otusten ulkonäön vasta varsinaisen seikkailun jälkeen,  voi koitua lukijan mielikuvituksen hyväksi: fantasiapitoisissa kirjoissa ei ehkä aina ole tarviskaan lukita lukijan ensimmäisiä mielikuvia oudoista otuksista.




keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -kattauksessa on jokaiselle jotakin




















Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tänään aamupäivällä julkistetussa Finlandia-ehdokaslistassa on otettu varteen eri-ikäiset lukijat ja heidän tarpeensa.

Se on hyvä se.

Ninka Reitun Sinä olet superrakas sopii taaperosta ikäihmisiin asti läheisyyttä, kumppanuutta ja yhdessä oloa korostavan sanomansa takia.

Sanna Manderin Nyckelknipan (suom. Avain hukassa) on moniarvoisuuden julistus, josta riittää purtavaa  vielä yläkouluunkin asti.

Lukemiseen vastahankaisesti suhtautuva poika saattaa löytää peilauspintaa pirstaleiselle arjelleen Kaj Korkea-ahon ja Ted Forrströmin Zoo, Virala genier -nuortenromaanista (suom. Zoo: Viraalit nerot).

Tyttöjen makuun on sen sijaan enemmän Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba.

Ja Jukka Behmin Pehmolelutytön soisi tulevan myös monen aikuisen lukemaksi.

Mauri Kunnaksen kuvatietokirja Koiramäen Suomen historia ei taida esittelyjä kaivata?


Mauri Kunnas on kanonisoitu likipitäen kaikilla mahdollisilla kotimaisilla tunnustuksilla ja palkinnoilla uudella vuosituhannella. Mutta tämä Finlandia-ehdokkuus häneltä vielä puuttui. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto on ainoa ison mediahuomion saava kotimainen lasten- ja nuortenkirjapalkinto, jonka kautta lasten ja nuorten vanhemmat saavat tietoa vuoden tärpeistä. 

Kunnaksen tietävät kaikki jo ennalta, Koiramäen Suomen historia oli Helsingin kirjamessujen ostetuin yksittäinen teos. 

Olisiko tämän mediahuomion voinut sittenkin kohdistaa jollekin muulle, vähemmän tunnetulle tekijälle ja teokselle? 

En käy kiistämään Kunnaksen kiistattomia ansioita. Hän on tehnyt uraa uurtavaa työtä suomalaisen historian, kirjallisuuden ja kansanperinteen mukauttamisessa lapsen kiinnostuksen tasolle, niin kertojana kuin piirtäjänäkin. 

Hänen ansiostaan nykyiset yläkoululaisetkin saattavat tarttua uteliaasti Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen myös alkuteoksena, Kalevalasta nyt puhumattakaan.  


Lopullisen valinnan kuuden ehdokkaan välillä tekevä Anna Puu kiitteli raatia siitä, että hänen luku-urakkansa ei ole kohtuuttoman suuri: kirjat eivät ole mitään paksuja järkäleitä.

Villi veikkaus, että runokuvakirja Avain hukassa ja kuvakirja Sinä olet superrakas ovat Puun mieleen. 

Ja toisaalta, nyt olisikin kahden vahvan nuortenkirjan palkitsemisen  jälkeen huomioida myös kuvavetoinen lastenkirjallisuus. 





tiistai 7. marraskuuta 2017

Himo tulla nähdyksi














Jukka Behm: Pehmolelutyttö, WSOY 2017. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen, alkuperäiskuva Istockphoto.





Jukka Behmin Pehmolelutyttö voitti WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa – nuortenromaanien kirjoituskilpailun. Kilpailuraati arveli käsikirjoituksen tekijän olevan ilman muuta nainen ja hämmästyi, kun nimimerkkikuoria avattiin.

Behm kirjoittaa latautunutta ja tarkasti havainnoivaa kieltä. Hän ei kursaile rankan aiheensa kanssa ja täräyttää päähenkilönsä, 15-vuotiaan Emilian, suulla jo alkuun teoksen raflaavan sisällön ensimmäisessä kappaleessa:

Kuulkaapa rakkaani, minun on kerrottava teille salaisuus. Minä, teidän ikioma pikku Emilia, olen kauppatavaraa. 
Minä myyn itseäni. 
Nyt se on sanottu ääneen.

Helsingin ja Turun kirjamessuilla Behm kertoi saaneensa sytykkeen nuortenromaanille Ruotsissa julki tulleesta hieman samantyyppisestä tapauksesta. 

Ällistyttävän uskottavasti Behm pystyy samastumaan teini-ikäisen vimmaiseen haluun olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja tässä kisassa kirjan lukeminenkin jää kakkoseksi: 

Kuinkahan monta kertaa päivässä tartun puhelimeeni ja menen katselemaan videoklippejä ja muiden kuvia ja tarkistan, mitä mieltä minusta ollaan? 
En halua tietää. Mutta mitä muutakaan tekisin? 
Kirjan sivuja käännellessä tuntuu, että jään kaikesta paitsi ja että kaikkialla tapahtuu vaikka mitä ja minä en tiedä siitä yhtään mitään, joten turvaudun puhelimeni ystävälliseen apuun ja pysyn selvillä kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä.

Emilia on kiltti perhetyttö, kympin oppilas, jonka huone ja vuode on täynnä lapsuuden aikaisia pehmoleluja. Paras ystävä Lila fanittaa vielä poikabändejä ja hänelle riittää, että saa nukkua bändijulisteiden poikien katseen alla.

Emilian suhde muuhun perheeseen, vanhempiin ja isoveljeen, on hyvin etäinen, mutta nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellähän on tapana ottaa etäisyyttä lähimpiin. Siksi on kerrontateknisesti täysin luontevaa, että Emilia uskoutuu nimenomaan pehmoleluilleen, joskin hän välillä miettii, pitäisikö myös niitä suojella kaikkein rankimmilta tilityksiltä.

Behm piirtää etenkin Emilian äidistä hyvin itsekeskeisen hahmon. Kotona äiti jumittaa tietokoneella pelaamassa maatilapeliä ja kodin ulkopuolella hän tapaa ystäviään ja huolehtii kroppansa hyvinvoinnista personal trainerin ohjeiden mukaan kuntosalilla. Näiltä osin äidin luonnekarikatyyri menee yksiin Nadja Sumasen Terveisin Seepra -nuortenromaanin (Otava 2017) sairaalloisesti kehoaan trimmaavan ja lähes tynnekylmän äidin kanssa.

Emilia toki tietää, että hänen suhtautumisessaan itseään roimasti vanhempiin aikuisiin miehiin on jotakin mätää. Emilia perustelee asiaa väärinkäsityksellä, että todellisuudessa hän on ikäistään vanhempi. Emilia kokee olevansa joku, ”joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä”.

Ikä on vain numero. Olen kuullut sen monta kertaa. Niin sanovat äitini ikäiset naiset, jotka luulevat olevansa nuorempia kuin ovat. Se, että pukeutuu legginseihin, käy sovittamassa nuortenvaatekaupassa liian pieniä vaatteita, roikkuu Facebookissa yöhön asti, ottaa kuvia joissa huulet ovat töröllään (äitini harrastaa sellaisia aina yhden ystävänsä kanssa kun he ovat niin sanotusti viihteellä) ja tanssii joskus ravintolassa pöydällä (äitini on tehnyt sitäki näkemistäni kännykkävkuvista päätellen), ei tee kenestäkään nuorempaa. 
Säälittävän lähinnä.

Emilian kerronta on lakonisen toteavaa ja juuri siksi niin tehokasta. Dialogi on iskevää ja lukija aistii ilman selittäviä rönsyjä kulloisenkin tunnetilan.

Emilian tunteet kuitenkin kriisiytyvät, kun hän tapaa ikäisensä pojan, joka havahduttaa tytön kyseenalaistamaan aiempaa käytöstään ja periaatteitaan. Äkkiä hän ei enää tiedäkään, kuinka ollaan arkisesti pojan kanssa, mitä saa tehdä ja mitä ei. 

Romaanin käännekohdassa Emilia hoksaa olevansa itsekin kuin pehmolelu: pieni, söpö ja pehmeä.

Pehmolelutytön loppuratkaisu on yllättävän sovinnainen, joskin lukijan kannalta jopa helpottava. 

Laura Lyytisen suunnittelema valokuvakansi on poikkeuksellisen tehokas ja onnistunut: hämmennys on nostattanut punan pehmolelun poskille ja tassu on noussut empivästi suun eteen. 

Terhi Rannelan novelli Vaa´an tähtikuvio kokoelmassa Yhden promillen juttuja (Otava 2012) käsittelee samankaltaista aihetta, aikuisten miesten ala-ikäisiin tyttöihin netin kautta kohdistuvaa seksuaalista ahdistelua. Pehmolelutyttöön verrattuna Rannelan novellin alaikäiset tytöt saavat voimaa toisistaan ja miehet asetetaan myös edesvastuuseen teoistaan. Näiltä osin Rannelan saman aiheen käsittelyä voi pitää jopa eheämpänä. 

Seksuaalinen ahdistelu on yhtenä sivujuonteena myös Helena Wariksen dystooppisessa Linnunsitojassa (Otava 2017).

Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhdetta ovat nuortenkirjoissaan käsitelleet aiemmin mm. Rauha S. Virtanen (Ruusunen, WSOY 1968), Marika Uskali (Hopeanorsu, WSOY 2004) ja Marja-Leena Lempinen (Punainen lumme (WSOY 2008).




















Lastenkirjahyllyn varjolistalla arvostetaan omintakeisuutta ja säkenöivää kerrontaa











Taas on Lastenkirjahyllyn kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen vuosikatsauksen aika. 

Hieman yllättäen itsenäisyyden juhlavuosi ei juurikaan näkynyt lasten- ja nuortenkirjatarjonnassa muutamaa kiinnostavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Rautaisen asiantuntijatiimin, Tytti IssakaisenKaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin A sanoi Agricola on toteutukseltaan kompakti lasten kuvatietokirja suomen kielen isästä, Mikael Agricolasta (kuv. Pekka Rahkonen, Lasten Keskus). Laila Kohosen oman isän nuoruusmuistoihin perustuva Miehuuskoe 1917 (Otava) on ansiokas lasten- ja varhaisnuortenromaani, jossa Suomen historian murroshetkeä työstetään elämyksellisesti 12-vuotiaan keskushenkilön, Vilhon, kokemusten tasalta.

Tietokonepelit ja digimaailma näkyvät tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjoissa monin variaatioin. Vanhempien huoli liiasta pelaamisesta käynnistää Jari Mäkipään sarjan avauksen Masi Tulppa: Pääsy kielletty! (Otava), jonka päähenkilönä on peleihin koukuttunut poika. Saku Heinäsen Zaida ja taistelupari (Tammi) sysää Zaida-tytön pelimaailmaan. Tuula Kallioniemen Villi viikko (Otava) uhkaa muodostua kolmen varhaisnuoren piinaviikoksi, kun mummo takavarikoi heidän puhelimensa. 

Elina Lappalaisella on nerokas tuotekonsepti: parin vuoden takainen aikuisten tietokirja Pelien valtakunta: miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman (Atena 2015) näkyy  pohjatekstinä yhdessä Jussi Kaakisen kanssa toteutetussa lasten tietokirjassa Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään (Tammi).

Lasten- ja nuortenromaaneissa kerronta näyttää muuttuvan entistä säpäleisemmäksi. Kaj Korkea-ahon ja Ted Forströmin Zoo!: Viraalit nerot (Otava) tähtää selvästi Jeff Kinnleyn Neropatin päiväkirjojen suomalaiseksi vastineeksi.  Lapset ja nuoret jumppaavat monilukutaitoa jo digialustoilla riittävästi, eikö kirjoissa voisi keskittyä vetävän juonivetoiseen tarinaan ilman ulkokirjallisia koukkuja? 

Kiitettävän moni nuortenkirjailija on ottanut jo haasteen kirjoittaa tiiviistä, helppolukuista mutta silti erittäin latautunutta tekstiä kohderyhmälle, joiden arjessa kirjat ja lukeminen ei enää ole se ykkösasia. Kirsti Kurosen Pönttö (Karisto) pystyy kiteyttämään alle sataan sivuun nuoruuden perustunnot, angstin, seksuaalisuuden, minäkuvan eheytymisen ja armollisuuden omaa keskeneräisyyttäkin kohtaan. Tätä lisää!

Vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjojen kiinnostavana teemana on perhedynamiikan täydellinen puuttuminen, joka usein juontaa vanhempien ongelmista. Lapsi tai nuori joutuu selviytymään vastuksista yksinään ja osoittautuu etenkin nuortenromaaneissa jopa vanhempiaan viisaammaksi. 

Nadja Sumasen Terveisin Seepra (Otava) on äitikuvansa osalta kylmäävää luettavaa. Jukka Behmin Pehmolelutytössä (WSOY) päähenkilötytön vanhemmat eivät liioin näe tai halua nähdä tyttärensä todellisuustajun vinksahdusta. 

Lapsen pahin pelkokin uskalletaan jo esittää kuvakirjassa: Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S & S) kertoo leikki-ikäisestä tytöstä, jonka äiti lähtee yllättäen pois kotoa, ja tyttö jää kahden isän kanssa. Ilja Karsikkaan kuvakirjassa Amos ja sumupuu (Etana Editions) pienen pojan masentuu eikä pysty toimimaan pienperheen huoltajana.

Kotimainen lasten ja nuorten fantasia on etsinyt mukavasti uusia uomia. Kansainvälisten hittiteosten kannoilla ei juurikaan hännystellä, vaan etsitään aivan omintakeisia kerrontakeinoja, miljöitä ja teemoja. 

Jo useamman vuoden trendi, dystopiat, näyttäisi jo hiipuvan. Uusin suuntaus on jo nurkan takana, eli maailmanlopun tunnelmista siirrytään jo pian utopioihin. Kiinnostavaa on silti, että dystooppiset tulevaisuuden näkymät  siirtyvät myös nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin,  mutta ilman ylenpalttista maailmantuskaa. 

Sadun tenho näkyy nyt ennen muuta saturomaaneissa. Karin Erlandssonin Pärlfiskaren (kuv. Tuuli Toivola, S & S, suom. Helmenkalastaja, suom. Tuula Kojo, S & S) ja Magdalena Hain & Teemu Juhanin Kurnivamahainen kissa (Karisto) ammentavat klassisten satujen maailmasta. 

Kotimaisen kuvakirjallisuuden valtavirtaa ovat kuvakirjasarjat. Itsenäisiä ja omavaloisia kuvakirjoja ilmestyy entistä vähemmän.  Anja Portinin & Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti  (WSOY) sekä Esko-Pekka & Tuula Tiitisen Pienenpieni (Tammi) kertovat lastenkirjoissa perinteisen identiteetin etsinnän ja kasvun tarinan runollisesti mutta sopivan tiiviisti. Pasi Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari (WSOY) on monen ikäisiä kiinnostava, visuaalisesti runsas kehitystarina, jossa on klassisista poikakirjojen seikkailuista tuttua intensiteettiä. 

Rohkeat irtitotot – sekä kuvan että kerronnan osalta – ovat kuvakirjoissa entistä enemmän pienten kustannuskentän toimijoiden tai suomenruotsalaisten kustantamoiden, S & S:n ja Förlagetin,  heiniä. Yksi vuoden visuaalisista ilopillereistä on Jenni Ropen kuvakirja Pallen ja Monkon kumma päivä (Etana Editions).

Fantasiavetoiset kotimaiset sarjat ovat selvästi lyhentyneet. Lieneekö selityksenä kustantajien lyhytpinnaisuus vai kirjailijoiden kokeilunhalu?  Trilogiat yleistyvät tai tehdään teospareja. Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY) ottaa nasevasti kantaa lukemisen eli ”kirjasieluisuuden” ja perinteisen kirjan puolesta. Kirjanoita täydentyy ensi vuonna Noitakirjalla

Lukutaidon alkuun sopivien kotimaisten lastenromaanien määrää ja laatua tulisi lisätä rutkasti nykyisestä. Kun samaan aikaan kuullaan äänenpainoiltaan yhä ponnekkaammaksi muuttuvaa aikuisten huolipuhetta lasten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta, tulisi kaikkien kustantajien panostaa isosti aiheiltaan kiinnostavien, juonen kehittelyltään jäntevien ja laadukkaasti kuvitettujen kirjojen kustantamiseen. Typografia ja taitto ovat ensiarvoisen tärkeitä helppolukuisuuden työkaluja. Pienempienkin kustantamoiden lastenromaaneissa olisi usein ainesta lukutaidon alkuvaiheeseen, mutta liian täyteen pakatut sivut ja vähäinen tai amatöörimäinen kuvitus vesittävät hyvät aikeet. 

Tässä rouva Huun kuusi nostoa vuoden 2017 kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. Perinteiseen tapaan listauksessa on pyritty huomioimaan eri ikäiset lapset ja nuoret.  




Vuokko Hurme: Kiepaus, kuv. Susanna Iivanainen, S & S 2017.

Dystooppinen, mutta toivoa kohti kurkottava   lastenromaani maailmasta, joka on kääntynyt nurinniskoin. Lukijan mielikuvia ja mielikuvitusta haastetaan kiitettävästi. Romaanissa on tähän aikaan pätevä viisaus: jos haluaa selvitä, on toimittava yhteisöllisesti. 

Kiepaus on arvioituu elokuussa Lastenkirjahyllyssä.





Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo naapuriin, Tammi. 

Lasten tietokirja on ajan hermolla ja ottaa kantaa. Samojen tekijöiden kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Mennään jo kotiin on saanut sisarteoksen, jossa näkyy suomalaisen yhteiskunnan moniarvoistuminen. Kirjassa vieraillaan perheissä, joissa eletään monikulttuurista arkea. Havainnot pysyttelevät visusti lapsen tasalla ja kuvitus taltioi oivaltavasti kotien miljöötä.  

Mennään jo naapuriin on arvioitu lokakuussa Helsingin Sanomissa.

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, WSOY.

Vähän erilainen kuvakirja klassikkosatuja höystäen. Vahva teksti on saanut kupeesensa dynaamisen kuvituksen, joka imaisee lukijan synkän metsän syövereihin. 

Multakutri ja suon salaisuus on arvioitu  toukokuussa Lastenkirjahyllyssä.





Minna Lindeberg & Jenny Lucander: Snön över Azharia; Förlaget, suom. Lumi Azharian yllä, suom. Maarit Halmesarka, Teos.

Suomenruotsalaiset kirjailijat, kuvittajat ja kustantajat uskaltavat vielä tehdä kokeellisempaa lastenkirjallisuutta lapsille, ilman tiukkaa kohderyhmälaputusta ja lukijan holhousta. Tyttöjen ystävyydestä kertovan kirjan voi lukea kouluikäisten kuvakirjana,  kuvitettuna pienoisromaanina tai säeromaanina.   

Lumi Azharian yllä on arvioitu lokakuussa Lastenkirjahyllyssä. 


Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki, kuv. Paula Mela, Otava.

Intensiivinen ja omintakeinen saturomaani puhuu kauniisti myyteistä, mielikuvituksesta ja yhteistyön eheyttävästä voimasta. Äänihäkissä on samaa ikiaikaista lastenkirjaviisautta kuin Astrid Lindgrenin rakastetuissa teoksissa.  

Äänihäkin arvio on julkaistu lokakuussa Lastenkirjahyllyssä





Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus, Otava.

Laura Ruohosen kieli säkenöi ja svengaa. Siinä on moderni sointi, mutta taustalla on vanhan kansanrunon perinpohjainen tuntemus ja ymmärrys runon – ja suomen kielen – monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Kuva ja sana muodostavat saumattoman kokonaistaideteoksen. 

Tippukivitapaus on arvioitu toukokuussa Lastenkirjahyllyssä.







Huomenna keskiviikkona julkistetaan Kirjasäätiön Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaat. 

Esivalintaraadissa ovat olleet puheenjohtajana kirjastovirkailija Keth Strömdahl  ja muina jäseninä graafinen suunnittelija Ilona Ilottu ja kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio

Lopullisesta palkinnonsaajasta päättää laulaja Anna Puu.