tiistai 3. lokakuuta 2017

Perheen ja tytön kipeän-kaunis kasvutarina















Nadja Sumanen: Terveisin Seepra, 264 s., Otava 2017. Kansikuva Jaakko Ollikainen. 







Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset. 
Äiti. Isä. Lapset. Asuisivat, eivät   
 – pyörähtäisi 
 – piipahtaisi 
   – poikkeaisi pikaisesti 
   – nukkuisi yön yli.
        – käännähtäisi

Jo romaanin alku on kylmäävä ja antaa vihjettä tulevasta. 

16-vuotias Iris tuntee olonsa ulkopuoliseksi niin kotona kuin koulussakin. Hän kokee, että ”virta, joka vei toisia eteenpäin, työnsi minua tyveneen, toisten elämien laitamille”. 

Pari vuotta sitten vahvan debyytin (Rambo, Otava 2015) tehnyt Nadja Sumanen on viisaasti fokusoinut näkökulman lähes yksinomaan Iriksen kriisiytyneeseen perheeseen. 

Ja siinä riittääkin purtavaa. 

Ahdistunut ja todellisuuspakoinen isoveli on päihdekuntotutuksessa. Äiti on himokuntoilija ja tarkka ruokavalion suunnittelu antaa vihjettä ortoreksiasta. Isästä piirtyy ensin tahdottoman heittopussin kaltainen nuhjake, mutta onneksi kuva terävöityy romaanin edetessä. 

Keskeisiksi perheenjäseniksi nousevat vielä viljakäärme Oidipus ja dementoituva äidin äiti, nonna.  

Tämän perhehelvetin keskellä lukijakaan ei enää ihmettele, miksi Iris on ahdistunut ja päätyy viiltelemään itseään.

Iris lähetetään psykiatrisen sairaanhoitajan tai terapeutin juttusille. Pian eläköityvästä naisesta ei anneta kovin mairittelevaa kuvaa, mutta silti hänen ehdotuksensa, että Iris etsisi  itselleen sähköposti- tai kirjeenvaihtoystävän, tulee sysänneeksi tytön asioita oleellisesti eteenpäin. 

Syrjäisellä maaseutupaikkakunnalla asuva Runotyttö elää täysin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Iris. Tytöt viestittelevät harvakseltaan, mutta romaanin kuluessa yhteys muodostuu vaivihkaa terapeuttiseksi – toivon mukaan kummallekin osapuolelle. Tytöt viestivät nimimerkkien suojissa, Iris nimeää itsensä Seepraksi.

Sumanen on intensiivinen, tarkkakatseinen kertoja.

Iris katsoo sivusta, kuinka äiti näykkii päivittäiset vitaamiiniannoksensa. Tyttären rakastava  katse äitiinsä puuttuu kokonaan esimerkiksi tästä virkkeestä:  

Pillerien napsiminen kämmeneltä näytti rakennekynsien vuoksi vaikealta, kuin lintu olisi yrittänyt tarttua kolikkoon. 
Iris tasaa tuntojaan luonnon äärellä – niin kuin moni tyttökirjan sankari ennen häntä:

Tien päässä käännyin hiekkapolulle, missä tuuli repi nuorien koivujen rungoista silkkipaperimaista kaarnaa. Poikkesin rantalepikossa mutkittelevalle polulle ja kipusin istumaan kivelle. Meri-ilma paineli kun märkä pumpuli kuumottavia poskia. Kauhtunut kaislikko taipui edessäni tuulessa. Se näytti jättiläismäisen, kuolleen eläimen karvalta, jota näkymätön käsi silitti.

Onneksi lukija saa hengähtää helpotuksesta jo romaanin alkupuolella, kun tärkeäksi keskushenkilöksi nousee Iriksen perheen siivooja, virolainen Teele. 

Hän näkee heti Iriksen pidättyneen olemuksen taakse ja ryhtyy pienin, mutta tehokkain keinoin pitämään Iriksestä huolta. 

Teelen dialogissa on paljon viron kieltä, mutta uskoisin, että ydinasiat tulevat myös kieltä taitamattomalle selviksi. Kieltä auttavasti taitava saa toki nyansseista enemmän irti.

Iriksen pitkäaikainen balettiharrastus vaihtuu joogan lisäksi valokuvaukseen, ja sitä myöten yhteys isään vankentuu.  Valokuvan linssin läpi maailma näyttää toiselta.  

Vähin erin tyttö pystyy myös katsomaan itseään aiempaa armollisemmin. Iris osallistuu äitinsä kanssa itseilmaisupainotteiselle lyhytterapiakurssille, josta siitäkin tulee yksi merkittävä käännekohta .

Lopun katharttisessa tihentymässä on kaksi elokuville tuttua ja hengästyttävän upeaa panoraamakohtausta. 

Itämeren rannalle sijoittuvassa kohtauksessa Sumanen onnistuu lähes uskottavasti solmimaan perheenjäsenten hapertuneet langat yhteen, ei ehkä vielä siistiksi rusetiksi, mutta solmulle, joka ei enää aukene yhtä helposti kuin aiemmin. Toisessa, Kuvataidelukioon paikantuvassa välähdyksessä Iris saa uuden sielunkumppanin, mutta tähänkään kohtaamiseen ei sisälly  siirappimaista rakkauskuohaa. 

Elämä kantaa, ja lukija luottaa Iriksen pääsevän jaloilleen. 


Sumanen on ammatiltaan toimintaterapeutti ja hän työskentelee vaikeiden ongelmien kanssa kampailevien lasten ja nuorten kanssa. Hän antaa päähenkilöilleen tilaa kasvaa, välillä rankkojenkin kokemusten kautta ilman että kerronta viistäisi romaania silti sysimustan, lohduttoman angstin puolelle.


Sumanen toivoo mahdollisimman monen aikuisen tarttuvan kirjaansa ennakkoluulotomasti. Terveisin Seepra onkin jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka taiten ja suurella sydämellä tehty nuortenromaani ei juutu ikärajoihin ja kohderyhmiin.





Ei kommentteja: