perjantai 5. toukokuuta 2017

"Miksi minut saa tuolla lailla jättää?"












Ulla Pulkka & Sakari Kannosto: Pikku Punkkarin romurinkka, 48 sivua, Karisto 2016. Ulkoasun suunnittelu Jussi Karjalainen.








Ensikertalaisten lastenkirjaa tutkailee aina erityisen uteliaana. Tuoko se jotain uutta tarjontaan, löytyykö tekijöiltä persoonallinen tyyli ja näkökulma lapsille kirjoittamiseen ja kuvittamiseen?

Ulla Pulkan & Sakari Kannoston kuvakirja Pikku Punkkarin romurinkka   kertoo vanhempien avioerosta leikki-ikäisen lapsen näkökulmasta. 

Kuvakirjaksi siinä on kuitenkin valtavasti tekstiä: pienellä säädöllä teos olisi luontevammin taipunut runsaasti kuvitetuksi lastenromaaniksi.  

Minä olen Pikku Punkkari. Synnyin vaaleansininen irokeesi hiusten tilalla, kuten kunnon punkkarit usein syntyvät. Ollessani kaksi päivää vanha paimensin jo lehmiä. Punkkarivauvat voivat nimittäin tehdä ihan mitä tahtovat. Minun ei tarvinnut kuin kerran kiljaista, ja märät turvat nuuskivat ihanasti pulleaa naamaani. Jokaisella pitäisi olla lehmäystävä, eikä punkkariystäväkään olisi pahitteeksi.  
Lempipaikkani tässä mukavassa maatalossani on tämä taiteelle omistettu kulmaus. Täällä sopii piirtää ja lukea niin paljon kuin ikinä jaksaa. Vaadin, että ympärilläni on aina kirjoja, kyniä tai takkuisia olentoja. – –


Pikku Punkkari  on saanut varmasti syntymälahjanaan paljon voimaa ja viisautta. Se on tarpeen, kun kun isä kertoo hänelle, äidille ja  kaljulle vauvapikkusiskolle muuttavansa uuden perheen luokse.

Pikku Punkkari haluaisi liimata isän kodin sohvaan, jotta tämä ei 
pääsisi lähtemään uuden perheen luokse. Sakari Kannoston kuvitusta 
Ulla Pulkan tekstiin kuvakirjassa Pikku Punkkarin romurinkka (Karisto 2017).


Ulla Pulkan tarinassa viehättää boheemi perhe ja kaikkia kliseitä karttava maaseutumiljöö: punkkariperhe kasvattaa maatilallaan pitkäkarvaista ylämaankarjaa.

Näkökulma keskittyy vain lapsen tasalle: kuinka lapsi kokee isän poislähdön, hylätyksi tulemisen ja perhedynamiikan järkkymisen. 

Lapsen ahdistus yllättävän tilanteen äärellä kulminoituu liian raskaaseen reppuun. Sama  vertauskuva liian painavasta taakasta löytyy myös Anna-Mari Kaskinen & Marjo Nygård-Niemistön kuvakirjassa Liian raskas reppu, eli kuinka selvisin kiusaamisesta (Kirjapaja 2007). 

Pikku punkkari sonnustautuu myös fantasiakypärään – luultavasti suojatakseen itsensä turhalta hälyltä ja hämmennykseltä.

Vähäinen vuoropuhelu on tyyliltään hyvin muodollista. Kenties sitäkin kautta halutaan viestiä, että myös vanhemmat ovat tilanteesta hämillään.

Isä haluaa, että pikku punkkari tapaa hänen uuden perheensä. Lapsi uskoo, että uusi perhe on kaikin tavoin parempi:

– – Ehkä he muistuttavat satuolentoja ja kimaltelevat auringossa ihanasti! Luultavasti heillä on hiusten tilalla sammalta, ja iho on vähintään sateenkaaren värinen! Näin minä uskon.

Mutta mitä vielä: perhe onkin ihan tavallinen.


Tukea ja turvaa vaikealla hetkellä löytyy myös vähän
yllättävältä suunnalta. 
Sakari Kannoston kuvitusta Ulla Pulkan
tekstiin kuvakirjassa
 Pikku Punkkarin
romurinkka 
(Karisto 2017). 


Mummin lisäksi pikku Punkkari saa avukseen Lemmu-lehmän. Se heittää painavan repun pöpelikköön ja kannustaa lasta huutamaan muistikirjaan kirjoitetut hädän ja huolen täyttämät kysymykset myös vanhempiensa tietoon.

Ja tietysti käy niin, että siinä vaiheessa isä lopultakin tiedostaa asiat ja sanoo ne oikeat, lapsen hätää liennyttävät sanat:

Isä juoksee sohvalta luokseni ja vakuuttaa, ettei ikinä vaihtaisi minua ja pikkusysteriä mihinkään. Että perhe on vain muuttunut entistä suuremmaksi. – – 

Ulla Pulkka (s. 1981) on medianomiksi kouluttautunut kirjoittamisen sekatyöläinen ja copywriter.

Sakari Kannosto  (s. 1973) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2005 kuvanveistäjäksi. Hänet tunnetaan suurikokoisista valmisesineitä ja kierrätysmateriaaleja hyödyntävistä installaatioistaan sekä keraamisista eläimistään.


Kannoston kuvituksessa ei ole samaa rosoa kuin hänen veistoksissaan. Onko itselle kenties vieraampi alue, lastenkirjan kuvittaminen, suitsinut hänen ilmaisuaan? Hennolla mustalla viivalla rajattu vesivärikuvitus tuo mieleen 1970-80-luvun kuvitustyylin, joka nykynäkökulmasta vaikuttaa jopa vähän amatöörimäiseltä. 

Toisaalta Kannoston kuvitus taltioi oivaltavasti keskushenkilöiden ilmeet ja eleet sekä kehon ja perheen tunnekielen vivahteet. Lapselle kipeitä aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa ei välttämättä ole tarpeenkaan keikaroida yltiötaiteellisella kuvituksella. 

Ei kommentteja: