”Se tavallaan myös kuuluu nykyään tähän ikään”

Linnea Parkkonen: 112 – vihaan itseäni. 348 sivua. Myllylahti 2014.

Monipuolistunut kustannuskenttä antaa nuorille entistä enemmän mahdollisuuksia saada käsikirjoituksiaan julkisuuteen. Linnea Parkkonen (s. 1995) debytoi tamperelaisen Mediapinta-kustantamon kautta 14-vuotiaana hevosaiheisella kirjallaan Summer ja uusi alku vuonna 2009. Jatko-osa Kovaa kilpailua, Summer ilmestyi seuraavana vuonna.

Parkkosen kolmas nuortenromaani 112 – vihaan itseäni ilmestyi viime vuonna Myllylahden kautta. Siinä on paljon samaa angstia ja lohduttoman perhehelvetin kuvausta kuin Terhi Rannelan nuortenromaanissa Läpi yön. Rannelan tapaan Parkkonen myös vihjaa romaanin pohjautuvan omiin kokemuksiinsa.  Kirjan  tekijänpalkkiot ohjautuvat lyhentämättöminä uuden lastensairaalan rakentamiseen Helsinkiin.

Lilli on 15-vuotias ysiluokkalainen, joka ottaa tyttöporukassa läpällä heitetyn herkkulakkokisan huomattavasti muita kavereitaan vakavammin. Lilli ajautuu vähitellen yhä syvemmälle syömishäiriön syövereihin. Ongelmaa vauhdittavat   vanhempien ja siten koko perheen dynamiikkaa horjuttavat ongelmat, joista päällimmäisenä on isän alkoholismi. 

Jo omillaan asuva  isosisko havahtuu pikkusiskonsa ahdinkoon viimeistään siinä vaiheessa, kun uudenvuoden juhlinta kaverin kotibileissä menee överiksi ja Lilli kiidätetään ambulanssilla sairaallaan. Lilli itse ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä tilansa vakavuutta. Lääkärin, Markuksen, tiskiin lyömät faktat ovat karut:

– Lilian, sun pulssisi on liian hidas, kehosi on ihan sekaisin. Jossain vaiheessa sä kuolet, jollet ala syömään. 

Hymyilin hänelle ymmärtäväisen näköisenä. Kuolen, hah! Ehkä kehoni kenties informoisi minua siitä ennakkoon.

– Et ole yksin tässä tilanteessa. Sun kaltaisiasi nuoria on monia. Tytöt – ja pojat – yrittävät monesti kontrolloida syömistään. Yrittävät laihduttaa ja näyttää paremmilta. Se tavallaan myös kuuluu tähän ikään. Mutta me  annamme sulle nyt mahdollisuuden korjata asiat. Alkaa syödä. Se on kaikki mitä sun on tehtävä. Muuten joku muu tekee sen puolestasi. – –

Lilli on onnekas ja pääsee hoitoon. Vasta myöhemmin hän saa tietää, että kaikki oli äidin sinnikkyyden ansiota.

Parkkonen kirjoittaa sujuvasti. Kerronnassa on imua, vaikka romaani onkin ennalta arvattavan tyypillinen kehityskertomus, jossa vähitellen, muutaman repsahduksen kautta, Lilli kurkottaa sairauden vakavuuden huomion ottaen yllättävänkin rivakasti kevään sairaalajakson jälkeen kohti parantumista ja paluuta normaaliin elämään.

Rouva Huu ei halua leimautua nipottajaksi ja holhoajaksi, mutta  Parkkosen romaani hämmensi samaan tapaan kuin Rannelan Läpi yön. 

Nuortenkirjallisuuteen periaatteessa yhä kuuluvan onnellisen lopun vaatimuksen takia nuortenkirjat tuntuvat nykyisin trivialisoivan, arkipäiväistävän, tosielämän rankkoja aiheita. Kummassakaan kirjassa ei toki ihannoida  mielenterveyspohjaisia ongelmia, mutta sosiaalinen tirkistelykään ei ole niistä kaukana. Molempien kirjojen soisi silti päätyvän moniongelmaisten nuorten vanhempien ja lähipiirin sekä ammattiauttajien luettavaksi.  

Joskus olisi mukava lukea myös rankoista aiheista kertova nuortenromaani, jossa vanhempia ei esitetä täysin syyntakeettomina  ja kädettöminä sivuhenkilöinä.

Kaunokirjallisilta ansioiltaan anoreksian kuvauksina kestävät edelleen Hannele Huovin Madonna (Weilin+Göös 1987, up. Tammi 2000) sekä Kira Poutasen Ihana meri (Otava 2001, up.  2008). Anekdoottina maininnan ansaitsee myös Leena Krohnin varhainen tarinakokoelma Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973), jonka nimitarinan tyttö kieltäytyy kasvamasta.

Parkkosen 112 – Vihaan itseäni on yksi viidestä Topelius-palkintoehdokkaasta.