torstai 30. lokakuuta 2014

Brune hurmasi loppuun asti




















Eilisessä Nordiska rådetin eli Pohjoismaisen neuvoston palkintogaalassa myönnettiin vuoden 2014 pohjoismainen lasten- ja nuortenkirjapalkinto, suuruudeltaan 47 000 euroa,  norjalaiselle tekijäkaksikolle, Håkon Øvreasille ja Øyvind Torseterille,  lastenromaanista Brune, joka on arvioitu lokakuussa myös Lastenkirjahyllyssä.


Palkintogaalan juontanut Mark Levengood, Seita Vuorela ja Jani Ikonen
kuuntelevat Håkon Øvreasin palkintopuhetta, vierellä kuuntelemassa Brunen
kuvittanut Øyvind Torseter. Kuvan copyright: Magnus Froderberg/ norden.org.



Palkinnon julkisti palkintogaalassa kirjailija Seita Vuorela, joka sai yhdessä kuvittaja Jani Ikosen kanssa viime vuonna jaetun ensimmäisen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon romaanista Karikko (WSOY 2012). 

Palkintoperusteluissa sanottiin seuraavaa:


Brune on ystävyydestä ja rohkeudesta kertova vahva ja lämminhenkinen tarina, joka on täynnä luovuutta ja arjen taikaa. Brune on myös hauska tarina siitä, millaista on olla kekseliäs pikkupoika, jota kiusanhenget eivät jätä rauhaan. Samalla kirja kertoo ikävästä ja kuoleman kohtaamisesta kauniisti ja tunteilematta. 
Dialogi on uskottavaa ja hauskaa, ja lyhyet virkkeet ilmaisevat usein enemmän kuin miltä äkkiseltään näyttää. Mielikuvitukselliset elementit on punottu tarinaan varmaotteisesti ja luontevasti. 
Tekstin tunnelmaa ja sukkeluuksia korostaa kirjan kuvitus, joka on yksityiskohtaista ja värinkäytöltään säästeliästä mutta toimivaa.Lastenkirjana Brune täyttää kaikkein pienimmille suunnattujen teosten ja nuortenkirjojen välisen tyhjiön. Tarinassa on klassisia aineksia, mutta samalla se uudistaa norjalaista ja pohjoismaista lasten kertomakirjallisuutta. 

Kirjailijan haastatteluvideo löytyy Nordiska rådetin teosta esitteleviltä sivuilta ja haastattelusta paljastuu, että tekeillä on vielä kaksi kirjaa Rune-pojan ystävistä Åsesta ja Atlesta. 

Toisaalla Øvreås on kertonut, että hän rakasti lapsena nimenomaan sitä, että  äiti luki hänelle ääneen useiden vuosien ajan vielä senkin jälkeen kun hän oli itse oppinut lukemaan. Äiti avasi hänelle maailman lastenkirjojen maailmaanl lukemalla mm. norjalaisia lastenkirjailijoita Torbjörn Egneriä ja Arild Nyquistia sekä Astrid Lindgreniä.  

Helppolukuisen lastenromaanin kriteerit täyttävä Brune on tyyliltään ja ilmaisultaan sovinnaisempi kuin Norjan toinen ehdolle asettama Gro Dahlen & Kaia Dahle Nyhusin kuvakirja Kriget, jonka kuvitus kaikessa rujoudessaan toistaa hienosti lapsen ahdistuksen ja hädän vanhempien avioeron keskellä.

Brune on erinomainen esimerkki siitä, kuinka runsas ja vivahteikas kuvitus palvelee aloittelevaa lukijaa. Suomessa helppolukuista tarjontaa lukutaidon alkuun on roimalla kädellä viime aikoina vähennetty ja samassa yhteydessä myös jäljellä olevien kotimaisten helppolukuisten kuvitusta on todennäköisesti myös kustannussyistä niukennettu.

Nyt ollaan jännän äärellä: tarttuuko joku suomalainen kustantaja tähän herkkupalaan? Lapsikuvaus on pohjoismaista ja siten myös suomalaiselle lapselle hyvin samastumiskelpoista. Aiemman Lastenkirjahyllyn Brunen arvion yhteydessä Elina K. kommentoi ja ehdotti suomennokselle jo pätevää nimeä eli Ruskoa!

Tampereelta palkittu kirja löytyy Lastenkirjainstituutin kokoelmista. Instituutin aulaan on koottu näyttely kaikista ehdokaskirjoista. 

Suomesta ehdolla olivat Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) sekä Annika Sandelinin ja Karoliina Pertamon Råttan Bettan och masken Baudelaire. Babypoesin och vilda ramsor  (Schildts & Söderströms 2013). 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

”Elämä on laiffii ja peli on peliä”

















Mika Keränen: Maaliviivalla, 207 sivua, WSOY 2014. Kansikuva iStockphoto.




Mika Keräsen nuortenromaani Maaliviivalla on täsmäkirja kaikille niille pojille, jotka ovat haltioituneet David Lagercrantzin elämäkerrasta Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2011). 18-vuotias Kalle pääsee ykkösmaalivahdiksi Veikkausliigan peliin. Valmentaja tekee ennen peliä Kallelle ehdotuksen, joka lyö melkein jalat alta. Keskittymiskyky on koetuksella, kun Kalle tarkkailee pelitovereitaan ja miettii, kuinka moni heistä pelaa valmentajan asettamilla uusilla ehdoilla. 

Maaliviivalla on rakenteeltaan toimiva yhden päivän romaani jalkapallo-ottelusta, joka vaikuttaa pitkälle allen tulevaisuuteen. Kukin luku alkaa selostajan napakalla näkemyksellä pelin kulusta ja sen jälkeen Kalle puntaroi tekemiään valintoja, niin jalkapalloviheriöllä kuin sen ulkopuolellakin. 

Lukija tutustuu vähin erin Kalleen, josta piirtyy sisukas, peräänantamaton taistelijaluonne. Pojan isä kaljoittelee mieluummin kuin seuraa Kallen urheilijauran edistymistä. 

Isän kannustuksen puutteesta huolimatta Kallesta on kehkeytynyt hyvällä itsetunnolla varustettu ja omiin kykyihinsä luottava nuorukainen:

Mitä sellaisella maalivahdilla teki, jota hyökkääjät eivät pelänneet. Ei mitään. Hyökkääjien pitikin pelätä minua, ainakin maalin edustalla. Se oli mies miestä vastaan, kun puolustuksen läpäissyt hyökkääjä pääsi silmitysten maalivahdin kanssa. Kun oltiin nokat vastakkain, niin siinä eivät auttaneet enää joukkuepuolustamiset eivätkä taktiikkapalaverit. 
Elämä on laiffii ja peli on peliä. Vaikka matsissa kärhämöitiin kuinka, pelin jälkeen oltiin tietenkin kavereita. Niin kuin minä ja Henry. Niin se oli ollut aina.

Jalkapallofanien mieliksi Kalle kertaa monia legendaarisia otteluita ja mainitsee nimeltä keskeiset jalkapallon supertähdet.

Usein huomaan herkistyväni kirjailijoiden piiloiselle – joskin toisinaan hieman epäuskottavallekin asennekasvatukselle –, mitä tulee kirjallisesti virittäytyneisiin päähenkilöihin, jotka eivät kursaile esitellä lukeneisuuttaan. Kalle vertaa ottelun tuomarin äänensävyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lammion pisteliäisiin äänenpainoihin.

On kiinnostavaa, että kotimaisissa urheiluteemaisissa nuortenromaaneissa on viime aikoina sivuttu myös vähemmän mairittelevia aiheita, joista voi lukea myös tosielämän uutisia. 

Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanissa (Karisto 2013) sprintterityttöjen valmentajan seksuaalinen lähentely oli yhtenä sivujuonteena ja Keräsellä on kohtaus, jossa Kalle yllättää miespuolisen jalkapallovalmentajan tirkistelemästä poikien uintia harjoitusleirillä. 

Kummassakin nuortenromaanissa aikuisten miesten nuoriin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu painetaan kuitenkin urheiluseuran johdon toivomuksesta villaisella. Annetaanko näin mallia nuorille siitä, että asia ei oikeasti ole aikuistenkaan mielestä puuttumisen arvoinen?

Olimme keskustelleet seurassa myös siitä, pitäisikö meidän esittää syytös viranomaisille Palmusta. Seuran lakimies ei kuitenkaan suositellut sitä. Oikeussalin tapahtumia ei hänen mukaansa osannut kukaan ennustaa, sillä Palmulla ei ollut aikaisempia rikkeitä. Käsittely olisi pilannut joka tapauksessa seuran maineen, vaikka se olisi päättynyt meidän voittoomme. Lopputuloksella ei olisi siis olut merkitystä.
 Seuran johto oli ehdottanut minulle, ettemme haastaisi Palmua oikeuteen, jos se vain kävisi päinsä. Kyllä se passasi, sillä ajattelin itsekin seuran etua. 

Mika Keräsen (s. 1973) aiemmat lastenkirjat ovat  ilmestyneet ensin viroksi, sillä hän asuu ja työskentelee nykyisin Tartossa suomen kielen opettajana. 

Suomeksi hänen tuotannostaan tunnetaan Avaimen kautta ilmestyneet Hopeinen aarrearkku ja Oranssi polkupyörä. Molemmat on arvioitu myös Lastenkirjahyllyssä.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Lapsen arki voittoisa Kariston lastenromaanikilpailussa


Hetki sitten on Helsingin kirjamessuilla julkistettu Kariston lastenromaanikilpailun voittaja. Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä seuloi 125 käsikirjoituksen joukosta kuudesta finalistista  voittajaksi esikoistekijän Marja Kuutin käsikirjoituksen lastenromaaniin Anna ja Elvis kylpylässä.

Mäkelä kertoi palkinnonjakotilaisuudessa, että piti tärkeänä kirjoittajan personallista ääntä:  

Missä se kuuluu ja kaikuu? Kielessä? Tapahtumien, ihmisten ja asioiden kuvaamisessa? Ajattelin kirjastoon tulevaa lasta, joka haluaa kivaa luettavaa, tai kahdeksanvuotiasta, joka avaa synttärilahjapakettia ja löytää kääreestä kirjan. Lopulta päätin: tämä se on.

Kirja kertoo Anna-tytön perheen mönkään menneestä Italian matkasta. Lohdutukseksi perhe lähtee kylpylään. Myös mummo järjestää perheelle erilaisia elämyksiä. Loman aikana Anna löytää myös uuden ystävän, Elviksen.  


Sarjan toinen osa Anna ja Elvis mummolassa ilmestyy keväällä 2015.

Kirjoituskilpailun voittaja palkittiin  3 000 euron stipendillä. Kariston säätiö palkitsi lisäksi 1 000 euron stipendillä kaksi kilpailukäsikirjoitusta. ”Ponku ja Peetu” -nimisen tarinan taustalla oli kaksi kirjoittajaa, Aira Savisaari ja Mimmu Tihinen-Varis. Toinen palkittu käsikirjoitus oli Nelli Hietalan ”Rinkelikuja kolme ja roskalavan aarre”.

Maria Kuutti (s. 1980) on koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Hän asuu perheineen Kangasniemellä ja hänellä on kaksi lasta.

Kariston kilpailulla etsittiin käsikirjotuksia, joiden kohderyhmänä ovat hiljattain lukemaan oppineet 8–12-vuotiaat lapset ja varhaisnuoret. Toisin kuin Otavan syksyllä päättyneessä nuortenromaanikilpailussa, tähän Kariston kisaan saivat osallistua myös entuudestaan lastenkirjailijoina meritoituneet tekijät. Aira Savisaari tiedetään monista lastenkirjoistaan, Tihinen ja Hietala ovat kirjoittaneet aiemmin hiukan varttuneemmille nuorille.

Karisto ansaitsee erityiskiitoksen kirjoituskilpailun järjestämisestä. Kilpailut ovat aina extraa muutoinkin hektiseen kustantamon arkeen. Lastenromaanikilpailun kautta Karisto osoittaa ymmärtävänsä ruohonjuuritason työn kauaskantoisen merkityksen lasten kirjallisuuskasvatuksessa: nimenomaan lukutaidon alkuun tarvitaan innostavaa, monipuolista ja ennen muuta kotimaisten tekijöiden kirjoittamia kirjoja. 







torstai 23. lokakuuta 2014

Ronskin-reteä nuorten dekkari ansaitsee lisää uusia lukijoita





















Kirjakauppaliitto ja Suomen Kirjasäätiö ovat hetki sitten julkistaneet Helsingin kirjamessuilla vuotuisen Lastenkirjapöllö-palkinnon saajan. Palkinto myönnettin kirjailija Ansu Kivekkäälle hänen varhaisnuorten dekkaristaan Päin Porkkalaa (Tammi 2008).

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita lasten- ja nuortenkirjojen tekijöitä ja tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijasukupolvien ulottuville. Palkitsemisen kriteerinä on siis se, että teos  kestää aikaa ja että se on edelleen lajinsa merkittävä edustaja. Tänä vuonna palkinto rajattiin nuorten dekkareihin. Palkinnon tunnuslause on ”Hyvä kirja elää!”

Helsinkiin ja Kirkkonummen Porkkalaan sijoittuva Päin Porkkalaa (Tammi 2008) kertoo koulukiusatun Emman ja naapurin dementoituneen Ester-tädin vauhdikkaasta aarrejahdista.

Palkintoraati kiittää Ansu Kivekästä muun muassa romaanin uskottavuudesta, huumorista ja runsaasta kielestä:

Päin Porkkalaa on monitasoinen, hienosti rakennettu romaani, jossa jännitys syntyy näkökulmien vaihtelusta ja samanaikaisten tapahtumaketjujen yhteen solmiutumisesta. Teos on paitsi dekkari myös realistinen ja empaattinen tyttökirja, ja lisäksi siinä on ripaus historiaa ja aimo annos huumoria. Tarinaan tuo uskottavuutta sen sijoittuminen olemassa olevaan ympäristöön, Helsingin Herttoniemeen ja Kirkkonummen Porkkalaan.
 Henkilögalleria on omaperäinen: toisaalla koulusta lintsaava, kiusattu tyttö ja dementoituva vanha nainen toisaalla hämärähommiin sortunut reppana pienyrittäjä, virolainen löytökoira ja surkuhupaisa aloitteleva moottoripyöräjengi. Tarina on myös kielellisesti mehevä, kun kirjakielen lomassa vaihtelevat koululaisten puhekieli, ruotsin kieli ja karjalaismurre. Räjähtävä loppunäytös on elokuvamaisen komea.

Ansu Kivekäs (s. 1964) on koulutukseltaan varhaiskasvatuksen erityisopettaja. Päin Porkkalaa on julkaistu Tammen varhaisnuorille suunnatussa Musta kaista -sarjassa. Teoksen käsikirjoitus voitti Kouvolan Dekkaripäivien nuorisodekkarikilpailun pääpalkinnon vuonna 2007.  

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tihentyneestä julkaisutahdista ja kirjan elinkaaren lyhenemisestä kertoo paljon se, että Lastenkirjapöllö-palkinnon sääntöjä on vajaan kymmenen jakovuoden aikana uusittu. Aluksi tavoitteena oli antaa tunnustus vähintään yli kymmenen vuotta vanhalle, mutta edelleen lukukelpoiselle kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Nyttemmin riittää, että kirja on ilmestynyt viisi vuotta sitten.

Aiemmin esiraati asetti ehdolle useamman kirjan, joiden joukosta ulkopuolinen hyvä haltija teki lopullisen valinnan. Nyt raati seuloo palkittavaksi yhden teoksen tietystä lasten- ja nuortenkirjallisuuden genrestä.

Palkintoon kuuluu pöllöpatsas ja 1500 euron rahapalkinto. Palkitusta teoksesta otetaan uusintapainos.

Lastenkirjainstituutin nimeämään palkintoraatiin kuuluivat Kirjakauppasäätiön puheenjohtaja Annamari Arrakoski-Engardt, kirjallisuuden professori emerita Liisi Huhtala, kirjallisuudentutkija  Maria Ihonen, Kirjavälityksen valikoimapäällikkö Mari Kämäri, Yleisradion toimittaja Nina Naakka ja kirjakauppias Sirpa Rytkönen. Raadin puheenjohtajana toimi kirjailija Paula Havaste.

Onnittelut Ansu Kivekkäälle myös Lastenkirjahyllystä! Kivekkään toinen nuorten dekkari Täysillä metsään (Tammi 2010) on arvioitu Lastenkirjahyllyssä

tiistai 21. lokakuuta 2014

Suoraa toimintaa kahdessa ekokriittisessä nuortenromaanissa














Anu Ojala: Pommi, Otava 2014, 348 sivua.

Tapani Bagge: Sudenhetki, WSOY 1999, 177 sivua. 





Toisinaan  uutuuskirja antaa aiheen palata uudelleen johonkin vanhempaan, samaa teemaa käsittelevään teokseen.

Anu Ojalan syksyn uutuutta, Pommia,  luonnehditaan takakannessa ekotrilleriksi. Tapani Bagge oli 15 vuotta sitten roimasti aikaansa edellä nuortenromaanissaan Suden hetki, joka kuvaa suoran toiminnan eläinoikeusliikkeen saapumista Suomeen. Bagge on kertonut saaneensa kimmokkeen nuortenromaaniinsa Orimattilan vuoden 1997 turkistarhaiskuista.

Molemmat nuortenromaanit kuvaavat eläinaktivismia nuorten päähenkilöiden näkökulmasta. Ojalan romaanissa 17-vuotias säyseä perhetyttö Mia vedetään mukaan eläinaktivistien pieneen ydinryhmään.

Mialla on eläinaiheinen blogi. Hän on intohimoinen koiraharrastaja ja tarkoituksena on jakaa blogin kautta koiratietoutta kaikille kiinnostuneille. Tosin Mian paras ystävä Annika  kyseenalaistaa jo alussa blogin tyylilajin ja lähestymistavan:

– Haluatko sä, että sut muistetaan tärähtäneenä eläintyttönä, jonka suurin verkkojournalistinen saavutus oli laittaa levitykseen 2 000 eri videopätkää pianoa soittavista kissoista? Annika kysyi kuivasti. 
Mia katsoi Annikaa alta kulmain. 
– Minä en ole eikä musta tule hullua kissanaista, eihän mulla ole edes kissaa! Mia kivahti ensin, mutta alkoi sitten nauraa.

Mian silmäterä on Roosa, mopsi, joka alkaa oireilla monin tavoin. Koiran kärsimyksen seuraaminen läheltä sysää tytön ottamaan selvää koirien jalostukseen liittyvistä epäkohdista. Huoli lemmikkieläimen hyvinvoinnista peilautuu näin puitteiltaan paljon massiivisempaan eläinten tehotuotantoon, ja todennäköisesti lukijoiden on jopa helpompi samastua  lemmikkieläimen kärsimykseen.

Mian blogitekstiä ärhäkästi kommentoiva nimimerkki Joshua haastaa tytön hänelle entuudestaan täysin vieraalle maaperälle. Eläinaktivistit Kim ja Niina ovat jo täysi-ikäisiä, ja he houkuttelevat Mian mukaan suoran toiminnan iskuihin, joiden kohteena ovat isojen tuotantolaitosten ja teurastamojen epäeettiset käytännöt. Ryhmä haluaa vaikuttaa valmisteilla olevaan eläinten oikeuksiin liittyvään lakialoitteeseen.

Mia joutuu kylmiltään videokuvaamaan eläinten epäinhimillisiä oloja. Lukija aavistaa huijauksen makua jo paljon ennen hyväuskoista ja ihastuksen sokaisemaa Miaa. Oikeudenkäyntiprosessia kuvataan lähes kolmanneksen verran romaanin lopussa, mutta kerronta on silti vetävää ja pitää otteessaan.

Baggen romaanissa keskushenkilönä on 16-vuotias Tomppa, poliisiäidin poika, joka liittyy kettutarhaan ja kanalaan iskuja tekevään eläinaktivistiryhmään. 

Sen koommin Ojalan romaanin Mialla kuin Baggen Tompallakaan ei ole entuudestaan eläineettistä vakaumusta: aatteen palon sijasta kumpaisenkin  toimia siivittää pikemminkin ihastuminen eläinaktivistiin. Tomppa on romaanin alussa vielä ”osa-aikainen kasvissyöjä”, joka yrittää muistaa puhdistaa hammasvälinsä lihanpaloista aina ennen tyttöystävän tapaamista!

Baggen päähenkilö kyseenalaistaa välillä myös eläinaktivistien toiminnan, siinä missä Ojalan Mia tuntuu pikemminkin aivopesun uhrilta, ottaen huomioon hänen aikaisemman vähäisen tietoutensa eläinten tehotuotannosta ja eläinaktivismista.

Suden hetki on rakenteeltaan ja jännitystiheydeltään Pommia jäntevämpi toteutus. Tämä johtuu suurelta osin myös Baggen romaanin isommasta henkilögalleriasta ja epäilyksen siemenestä, joka kylvetään jo varhaisessa vaiheessa nuorten aktivistien keskuuteen: onko joukossa petturi?

Luonnonsuojelu ja eläinaktivismi ilmaantuivat nuortenkirjallisuuteen rytinällä 1990-luvulla. Baggen lisäksi aihetta työsti tuolloin myös Nora Schuurman  (Pelkääjän paikka, Otava 1996) ja myöhemmin uudella vuosituhannella Mika Wickström (Vastakarvaan, WSOY 2002) ja Annika Luther (Kirje maan ääriin, Teos 2008). Wickströmin teos oli yksi ensimmäisistä Suomessa ilmestyneistä crossover -kirjoista, jota markkinoitiin sekä nuorille että aikuisille.

Anu Ojala (s. 1972)  on koulutukseltaan juristi ja hän tuo myös soveltuvin osin tätä ammatillista erityistietämystään esille kirjoittaessaan nuorille. Emilia-sarjan aloittaneen Vaarallinen poikaystävä -esikoisromaanin (Otava 1997) teemana oli henkinen väkivalta nuoren tytön kokemana. 

Eläimet ja niiden hyvä hoito ovat keskiössä  kaikissa Ojalan varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa, ja luonnonsuojelu oli juonteena myös Aino ja hevossaaren juhannus -varhaisnuortenkirjassa (2011), jossa jäljitettiin myrkkytynnyreitä. 

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kun yksi satu loppuu, seuraava alkaa












Marjaleena Lembcke: Satu sadusta joka oli satua. Kuvittanut Sybille Hein. Suomentanut Jenni Savikko. 115 sivua. Lasten Keskus 2011.





Monet sadunkertojat ovat leikitelleet sadunkertomisella eri tavoin. Selma Lagerlöfiltä on suomennettu ulkoasultaan tavattoman kaunis jugend-henkinen kokoelma Sadun satu ynnä muita satuja (WSOY 1909)  ja kotimaisista sadunkertojista muiden muassa Marjatta Kurenniemellä ja Kaarina Helakisalla on useita metafiktioksi kiertyviä satuja.




Marjaleena Lembcke (s. 1945) on julkaissut Itävallassa useita lasten- ja nuortenkirjoja. Satu sadusta joka oli satua on fiosofinen ja pienestä juonen singahtelustakin huolimatta viehättävä sadun ja sadunkertomisen puolustuspuhe.

Kuninkaallinen perhe havahtuu outoon tilanteeseen, että heidän elämänsä on jäänyt niille sijoilleen: sadunkertojan luomisvoima on herpaantunut ja hän on jättänyt sadun kesken. Kuningas ei jää neuvottomaksi, vaan perhe lähtee etsimään sadunkertojaa kaupungin humusta. 

Sadun kaavoihin kangistuneet kuningatar ja prinsessa Ruususuu hurmioituvat hetkeksi vapaudesta, mutta ennen pitkää hekin toivovat sadun palauttavan heidät ruotuun. Ynseä ja pahansuopa Kreivi Aasinsilta yrittää asettaa kuninkaallisen perheen tielle vastuksia, mutta kuten kunnon saduissa aina, hyvä voittaa pahan.

Tänään vietetään valtakunnallista sadun päivää. Kukkurapäin hyviä satuja kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille! 




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Tyttökirjaklassikko Virosta yllättää myönteisesti















Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja. Suomentanut ja jälkisanat laatinut Annina Ljokkoi. 199 sivua, Savukeidas 2014.  






Kiinnostus lähihistoriaan on virinnyt yhtä lailla lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuudessa.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta (WSOY 2011) kertoi Stalinin vainojen ajasta inkerinsuomalaisen Muurikaisen perheen kokemana ja saman suvun myöhempiä vaiheita seuraa syksyn uutuus  Kaksi sateenkaarta, joka kertoo Neuvostoliiton hajoamisesta Pietarissa asuvan ja sittemmin perheineen Suomeen muuttavan Innan näkökulmasta. Viime vuosina virinnyt kiinnostus selittynee varmasti myös Sofi Oksasen Viron historiasta kertovien romaanien suurella suosiolla.

Pieni kustantamo Savukeidas tuo nyt ensimmäistä kertaa suomalaisten ulottuville virolaisen tyttökirjallisuuden klassikon, Silvia Rannamaan (1918–2007) vuonna 1959 alun perin ilmestyneen Kadrin.  Niukat tekijätiedot netissä kertovat, että Rannamaan toinen vanhemmista olisi ollut suomalainen. Annina Ljokkoin jälkisanojen mukaan Kadrista tuli romaanin  ilmestymisen ja suosion jälkeen Virossa todella suosittu tyttöjen etunimi!

Tyttökirjallisuuden historia on täynnä päiväkirjaa pitäviä sankarittaria. 13-vuotias Kadri joutuu liikenneonnettomuuteen ja hänen on totuttava sen vuoksi olemaan sairaalassa pitkiä aikoja aloillaan ja niinpä hän ryhtyy kirjoittamana ajatuksiaan ylös päiväkirjaan. 

Myöhemmin tehtävä silmäleikkaus vaatii tyttöä viihtymään omien ajatuksiensa kanssa, sillä sekä lukeminen että kirjoittaminenkin on toipilasvaiheessa ankarasti kielletty. Tämä sysää tyttöä miettimään kypsästi ja paneutuneesti omaa elämänkohtaloaan.

Eletään 1950-luvun alkua. Äiti on kuollut jo kauan aikaa sitten ja isä on teillä tietymättömillä. Kadri asuu mummonsa kanssa huonokuntoisessa kellariasunnossa. Mummo ei paljon kirjojen lukemisesta perusta, mutta vähitellen  Kadri saa äidinäitinsäkin kirjallisuuden ystäväksi lukemalla hänelle ääneen Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupaa

Vanhalle tyttökirjallisuudelle tyypillistä spontaania toimintaa löytyy kohtauksesta, jossa Kadri yrittää epätoivoisesti mummiltaan salaa jatkaa kirjan lukemista kynttilänvalossa pää uunin luukkuun työnnettynä !

Sairaalassa Kadri tutustuu tunnettuun naiskirjailijaan, josta tulee hänen hyväntekijänsä ja ymmärtäjänsä. Romaani jakaantuu kahteen tytön sisäistä kehitystä linjaavaan osaan, Rumaan ankanpoikaseen ja  Taikalaseihin. Uusien ystäviensä avulla Kadri oppii suhtautumaan aineellisesti vaatimattomaan elämäänsä  vähemmän dramaattisesti ja olemaan kiitollinen myös pienestä.
Tärkeä taitekohta on Kadrin ja Urmaksen, uuden koulutoverin, yhdessä koettu elämys valtavasta joutsenparvesta. Se palauttaa Kadrin mieleen häntä koskettaneen Aleksandr Puškinin Tsaari Saltanista kertovan sadun, jossa esiintyy lumottu joutsen.

”Nyt minä ajattelen… tai tästä lähtien, kun haluan ajatella jotain kaunista, niin ajattelen niitä oikeita joutsenia jotka lensivät mäen yli, kun olimme siellä. Vaikka sitten tapahtuikin se onnettomuus. Mutta nyt on kaikki taas hyvin ja … sinä olet kiva poika, Urmas.”

Kadrista piirtyy romaanin mittaan äärimmäisen hyveellisen ja kaikissa toimissaan oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavan tytön muotokuva. Voimakas oikeudentuntoisuus voi tuntua nykylukijasta jopa vieraalta: Kadri ei esimerkiksi voi oikaista koululuokassa häneen kohdistuvia vääriä epäilyjä, ja hän potee tästä valtavia tunnontuskia.

Neuvosto-Viron historiankirjoituksen tarkoin vaietut juonteet on piilotettu romaanin rivien väleihin, joita suomentaja Annina Ljokkoi havainnollisesti avaa nykylukijalle paremmin ymmärrettäviksi.  Lopussa on myös sanasto, jossa selitetään auki romaanissa vilahtelevia arjen ilmiöitä – kuten pioneeritoimintaa, koulujen ja kotien tapakasvatusta ja viittauksia ajan kulttuuri- ja kirjalliseen elämään. Ljokkoin suomennos on pääosin sujuvaa ja luontevaa, mutta nykylukijaa hämmentää varmasti Kadrin riemu siitä, että hän saa deklamoida koulun uuden vuoden juhlassa. Kyse on tietysti eläytyvästä runonlausunnasta.

Klassisen tyttökirjan kliseiden mukaisesti Kadrin kauan kadoksissa ollut isä ilmaantuu takaisin Kadrin elämään. Hän on asunut Ruotsissa pitkään, mutta on nyt asettunut takaisin Viroon ja saavuttanut yhteisössään ja ammatissaan arvostusta. Näin myös Kadrin ja hänen mumminsa pääsevät muuttamaan vasta rakennettuun kerrostaloon, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet.



Kirjan kuvituksena on alkuteoksesta poiketen Neuvosto-Viron aikaisia propagandajulisteita ja mainoksia. Kirjan suomennoksen kansikuvaksi olisin toivonut myös puhdasotsaista muotokuvaa Kadrista samastumisen tueksi ja virikkeeksi. 

Alla nykytytöille tehty uusi vironkielinen laitos, jossa valokuvakansi, sekä sen yläpuolella  alkuperäinen kansikuva. 

Rannamaa kirjoitti vielä Kadrin vaiheille jatko-osan, Kasuema (1963), jossa kerrontaa isoäidin kuoleman jälkeisestä ajasta ja Kadrin saamasta uudesta äitipuolesta. Romaanin pohjalta on tehty elokuva vuonna 1985.