tiistai 30. syyskuuta 2014

Ruotsalainen kuvakirja elämän äkkikäänteistä

















Eva Lindström: Olli och Mo. 24 sivua, Alfabeta 2012.



Tässä vielä Ruotsin toinen ehdokas pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjapalkinnolle.

Tämän vuoden ehdokkaissa on poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirjoja ns. rankoista aiheista. Esimerkiksi avioerosta löytyy kaksi kirjaa, viime viikolla   Lastenkirjahyllyssä esitellyn Kriget-kuvakirjan lisäksi lapsen näkökulma on esillä  tanskalaisen Hanne Kvistin kuvakirjassa To af alting. Kuolema on keskiössä myös tanskalaisen Oskarssonin minimalistisessa kuvakirjassa Den flade kanin ja norjalaisen Håkon Øvreåsin lastenromaanissa Brune, jonka esittelyvuoro taitaa olla huomenna.

Lastenkirjallisuuden kestoaihe on kotoa lähteminen avaraan maailmaan. Usein matkalle lähdetään uhmakkaasti, kiukkuisena tai väärin ymmärrettynä, ellei sitten emo tai vanhempi ole hukassa ja matkalle lähteminen johtuu tästä hätäännyksestä. 

Matkanteko yleensä koulii sankaria, joka palaa – lauhtuneena ja usein helpottuneena ja ennen muuta viisaampana – takaisin kotiin.

Eva Lindströmin kirjassa lapsipäähenkilön sijasta matkalle lähtevätkin äiti ja poika yhdessä. Teksti on lakonisen toteavaa ja paljon jätetään rivien väleihin ja katsojan/lukijan itse tulkittavaksi. Olli-pojalla on karttakirja ja äidillä auton avaimet ja uusi villajakku.



Eva Lindströmin guassikuvitus on hailakkaa mutta silti jämäkkää. 

Mittasuhteet heittelevät omavaltaisesti myös tällä  matkalle lähtöä kuvaavalla 
aukeamalla, jossa ollaan vielä hyvin kartalla. Kuvitusta Eva Lindströmin 
kuvakirjaan Olli och Mo, Alfabeta 2012. 

Mo startar bilen.Hon gasar och det blir full fart på en gång.– Var är vi? Ropar hon efter en stund.Olli bläddar i kartboken.– Vi är snart i utkanten av sidan tre.

Retkikunta pysähtyy kahvilaan syömään, mutta äiti on unohtanut lompakkonsa kotiin. He joutuvat tiskaamaan maksaakseen ostoksena.


Matkanteko saa äkkikäänteen, kun parivaljakko joutuu tiskaamaan

 korvatakseen syömiset ja juomiset kahvilan omistajalle. Kuvitusta Eva Lindströmin kuvakirjaan Olli och Mo, Alfabeta 2012. 


Sillä välin yö on jo tummunut ja he joutuvat eksyksiin. Karttakin on muuttunut oudon sameaksi ja mikään ei tunnu täsmäävän. Onneksi he päätyvät Maud-nimisen naisen luokse ja saavat jäädä yöksi: ”Allt är nästan som hemma, men bara nästan”.

Ja aamun valjetessa he lähtevät luottavaisin mielin jatkamaan matkaa. Ja löytyyhän se kotikin!



 Epävarmuus ja hukassa olemisen tuntu vahvistuvat tällä 
nurinkurisella kuvitusaukeamalla. Kuvitusta Eva Lindströmin kuvakirjaan 
Olli och Mo, Alfabeta 2012. 

Kirjan konstailematon filosofia viehätti minua heti ensimmäisestä lukukerrasta lähtien oudolla tavalla. 

Olli och Mo on monenikäisten kirja ja sellaisenakin varsinainen elämän opaskirja: vaikka elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, yllättävääkin, niin vastuksista selviää, kun suhtautuu niihin lunkisti ja luottaa itseensä. 

Valtaosa rankkoja, kipeitä aiheita käsittelevistä lastenkirjoista on aina napitettu tiettyyn aihepiiriin: kuolema, avioero, kiusaaminen. Lindströmin kuvakirja soveltuu mihin tahansa elämän angstivaiheeseen yhtä suvereenisti.

Eva Lindström (s. 1952) on ruotsalainen kirjailija-kuvittaja. Hän on tehnyt useita lyhytelokuvia, kuvittanut lukuisia muiden kirjoittamia kuvakirjoja ja tehnyt myös omia kuvakirjpja. 

Lindströmin laajaa kuvakirjatuotantoa ei Suomessa – valitettavasti – juurikaan tunneta. Häneltä on suomennettu vain kuvakirja Olipa kerran isä ja äiti (teksti Siv Widerberg, WSOY 1988) sekä kuvitus Inger Lindahlin viehättävään lastenromaaniin Zigge zetalla (Tammi 2005).

On kiinnostavaa, että Ruotsin esivalintaraati on päätynyt nostamaan ehdolle jo kahden vuoden takaisen kuvakirjan! Säännöt mahdollistavat tämän, eli kirjan ei tarvitse olla kuluvan vuoden tuotantoa. 

maanantai 29. syyskuuta 2014

Ihan yksin maailmassa















Sofia Nordin: En sekund i taget. 194 sivua, Rabén & Sjögren 2013. Kansikuva Lane Ericson/ Dreamstime.com.




Rouva Huu on moneen otteeseen haikaillut, kuinka meille suomennetaan nykyisin niin vähän ruotsalaista nuortenkirjallisuutta. Siksi odotukset olivat erittäin korkealla myös tämän Sofia Nordinin (s. 1974) nuortenromaanin kohdalla. Se on toinen Ruotsin nimeämistä ehdokkaista pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjapalkinnolle.

Jag flyr, springer nerför trapporna fast det inte finns någon som skulle kunna jaga mig. 
         Det finns faktisk inten. Alla är döda. 
Mamma är död. Pappa är död. Min lillebror Ludvig är död. Och förmodligen alla andra också. 
         Elektriciteten är borta ocd det är så mörkt i trapphuset att jag inte ser var jag sätter fötterna, men ja springer ändå, bort. Stegen ekar mot väggarna.

Aihe  on asetelmaltaan kutkuttava: 13-vuotias Hedvig ei ole saanut tartuntaa kuolemaan johtavasta kuumetaudista, joka on tappanut kaikki muut kaupungin asukkaat. Epätietoisena hän lähtee pois kotoaan, jonne jättää tautiin menehtyneen perheensä, vanhempansa ja pikkuveljen.

Ikäänsä nähden Hedvig  käyttäytyy yllättävän rationaalisesti. Hän löytää kotinsa lähistöltä uudeksi asunnokseen kotieläintilan: sen suuri hyötypuutarha, kaksi hevosta, lehmät ja kanat turvaavat hänen elämäänsä eteenpäin. 

Sofia löytää tilan kirjastosta omavaraistalouteen liittyviä opaskirjoja, joiden avulla hän virittäytyy uuteen elämäntapaan. Ostoskeskuksen kaupoista hän voi shoppailla kaiken tarpeellisen, ja ennen pitkää myös monia ylellisyystavaroita.

Pahimman ensijärkytyksen jälkeen elämä asettuu uomiinsa. Hedvig  kelaa paljon ystävyyssuhdettaan bestikseen, Lydiaan. Hän näkee äkkiä tarkemmin ja raadollisemmin ystävänsä motiivit. Kuukautisten alkaminen saa tytön katkerana pohtimaan sitä,  mistä kaikesta hän tulee jäämään osattomaksi. Mutta – odotuksenmukaisesti – nurkan takana on vielä monta yllätystä…

Kirja päättyy todelliseen cliff-hangeriin. Tammikuussa 2014 romaanille onkin ilmestynyt jo jatko-osa, Spring så fort du kan,  ja kolmaskin osa on jo työn alla.  

Kirjan poikkeusoloista aiheutuva jännite ei mielestäni täysin välity lukijalle, vaikka Hedvigin muuttunut identiteetti sekä menneisyyden ja nykyhetken ristivalotus  saavatkin aika-ajoin rakentavaa analyysiä. 

Kiinnostava detalji löytyy romaanin esilehdeltä, jossa kehotetaan kirjan lukijaa lähettämään Nordinille  sähköpostilla palautetta kirjasta. 

Lukijoiden kiinnostusta pyritään siis herättelemään Ruotsissakin monin keinoin! 

Nordinin romaanille on helppo nimetä useampiakin edelläkävijöitä, joista tuorein – ja Nordinin romaaniin verrattuna paljon omintakeisempi – on Salla Simukan Jäljellä (Tammi 2012). 

Myös Roope Lipastin lastenromaanissa  Terveisin, Robinson Saarinen (WSOY 2010) 11-vuotias Robinson-poika herää uuteen päivään ja huomaa olevansa kaupungin ainoa asukas Amos-koiran kanssa.  


Viime vuoden Ruotsin pohjoismaisen palkinnon ehdokkaan, Jessica Schiefauerin nuortenromaanin Pojkarna, piti ilmestyä tänä syksynä Kariston kautta suomennoksena.

Viime viikolla Kirjavälityksen tilaisuudessa kuulin, että romaanin pohjalta ollaan tekemässä Ruotsissa elokuvaa, ja sen vuoksi myös suomennoksen ilmestyminen on siirtynyt ensi vuodelle.


perjantai 26. syyskuuta 2014

Kiinnostusta suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen viritetään Ruotsissa








Opsis: om barnkultur för vuxna 3/2014. 64 sivua. Teemana suomalainen ja brasilialainen lasten- ja nuortenkirjallisuus. Toimitus Birgitta Fransson ja Marianne von Baumgarten-Lindberg. Ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Irtonumerohinta 70 kruunua. Kansikuva: yksityiskohta Linda Bondestamin kuvituksesta.







Ruotsalaisen Opsis-lastenkirjallisuus- ja kulttuurilehden uusin numero kopsahti eilen rouva Huun postilaatikkoon. Kolmosnumeron toisena teemana on Brasilia, joka on parhaillaan käynnissä olevien Göteborgin kirjamessujen teemamaa. Ja vielä näyttävämmin lehdessä on esillä Suomi tulevien Frankfurtin kirjamessujen kunniaksi!

Birgitta Fransson ihmettelee pääkirjoituksessa, miksi Ruotsissa tunnetaan niin huonosti suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta: "Hur kan det komma sig att vi är så ointresserade av och vet så lite om vårt nära grannlands barnkultur?"

Hyvä kysymys, kerta kaikkiaan!

Franssonin mielestä suomalaiset kuvakirjat poikkeavat huomattavasti ruotsalaisista tyyliltään, muoto- ja värimaailmaltaan.


Kahdelle aukeamalle levitetyssä artikkelissani poimin kiinnostavia trendejä,
näkymiä ja tekijöitä suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. 

Kiinnostavaa on sekin, että Fransson summaa pääkirjoituksessa Ruotsin ja Suomen kulkevan samaa alati kapenevaa tietä lastenkirjallisuuden vähäisen medianäkyvyyden suhteen. Fransson viittaa lehteen kirjoittamaani artikkeliin Finsk barn- och ungdomslitteratur frodas och växer, jossa zuumaan viimevuosien ilmiöitä ja kiinnostavia teoksia. Suomessa on kuitenkin aina pidetty Ruotsia edelläkävijämaana, mitä tulee lastenkirjasuopeuteen ja virkeyteen herättää keskustelua!



Suomenruotsalainen kuvittaja Linda Bondestam pohtii kiinnostavasti
kuvittajan arkea Sara Enholm-Hjelmin haastattelussa.

Suomenruotsalaisten kuvittajien By-näyttely saa lehdessä ison esittelyn ja Sara Enholm Hjelmin haastattelussa paneudutaan Linda Bondestamin kuvakirjanäkemyksiin ja tuotantoon. Erityisen kiinnostava on Bondstamin mainitsema epäkohta:  suomenruotsalainen kirjailija saa kyllä Ruotsissa tehdyistä kirjastolainoista korvausta, mutta kuvittaja saa vain siinä tapauksessa, että asuu Ruotsissa. Tämä tuntuu perin kummalliselta porsaanrei´ältä!

Suomalainen Elina Druker, joka nyttemmin työskentelee Tukholman yliopistossa kuvituksen tutkijana, kertoo aukeamalle levitetyssä uutisessa, että ruotsinsuomalainen, Tukholmassa toimiva UusiTeatteri tuo näyttämölle australialaisen Shaun Tanin maahanmuuttajan tuntoja kuvaavan teoksen The Arrival. Shaun Tan sai ALMA-palkinnon vuonna 2011.


Janina Orlov, suomenruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kääntäjä, on lukenut virkein silmin Tove Janssonin kuvakirjaklassikon Hur gick det sen, jonka hän tulkitsee modernin interaktiivisen lastenkirjan edelläkävijäksi.




Boel Westinin ja Helen Svenssonin toimittamasta kirjasta Brev från Tove Jansson (Schildts & Söderströms 2014) annetaan lehden lukijoille maistiaisena yksi Janssonin Atos Wirtaselle lähettämä kirje kuvituksineen.

Suomalaiset kustantajat ovat viime vuosina harmillisesti vähentäneet ruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksia. Niinpä Opsis on suorastaan välttämätön apuneuvo yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä lasten- ja nuortenkirjoja Ruotsissa nykyisin julkaistaan ja mistä nostatetaan suurimmat debatit. 

Suomalaisista kirjoista numerossa arvioidaan Linda Bondestamin ja Ulf Starkin kuvakirja Min egen lilla liten (Berghs),  Vilja-Tuulia Huotarisen tuore ruotsinnos ljusljusljus (Gilla böcker 2014, ruots. Janina Orlov) sekä Maria Turtschaninoffin Maresi, krönikor från röda klostret (Bergs 2014). Birgitta Fransson ihmettelee kiittävässä arviossaan, ettei ole aiemmin kuullutkaan Turtschaninoffista, vaikka Schildtsin & Söderströmsin kautta ilmestyneet aiemmat romaanitkin toki löytyvät ruotsalaisista kirjakaupoista!  

Totta tosiaan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnettuuden eteen pitäisi tehdä enemmän töitä!







keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Kuvakirja hyytävästä kylmyydestä sulattaa kaikkien sydämet















Lani Yamamoto: Stína Stórasæng. Grymogea 2013.






Kuluvalla viikolla syystuulet ovat jo puhaltaneet luihin ja ytimiin asti ja kesän lämpö on enää muisto vain. 

Tässä toinen rouva Huun suosikki pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon ehdokkaista. Islantilainen kuvakirja viluisesta Stína-tytöstä houkuttaa tekemään erilaisia tulkintoja.



Kuva puhuu puolestaan: Stína on itse tehnyt valinnan ja eristäytynyt.
Silti  ulkona lumessa peuhaavat lapset viestittävät kuvan katsojalle, että
tyttö jää paitsi vapaudesta ja riemusta. Lani Yamamaton kuvitusta kuvakirjaan
Stína Stórasæng, Crymogea 2013.  

Ilmitasollaan se kertoo tytöstä, joka palelee koko ajan. Hän käyttää kaiken aikansa, energiansa ja mielikuvituksensa siihen, että saisi pidettyä kylmyyden loitolla. Stina on linnoittautunut pieneen kotiinsa eristäytyen kokonaan muusta maailmasta.   


Osa kirjan viehätystä ovat myös seikkaperäiset, tarkat ohjepiirustukset,
joissa Stína kehittelee toinen toistaan nerokkaampia keinoja pysyä lämpimänä. 
Lani Yamamaton kuvitusta kuvakirjaan Stína Stórasæng, Crymogea 2013.

Tyttö kierrättää vanhoja vaatteitaan matonkuteisiin, joista kutoo lämpöisiä mattoja, hän keksii monimutkaisia viritelmiä, joiden ansiosta ei tarvitse mennä lähelle jääkaappia tai poistua lainkaan sängystä saadakseen kupin kuumaa juomaa. Tyttö on kääriytynyt paksuihin villahuiveihin ja untuvapeittoon.

Onko Stina autisti vai muutoin yksinään viihtyvä erakko ja originelli? Kirjan voi tulkita kertovan myös kaiken alleen peittävästä alakulosta ja yksilön halusta katkaista yhteydet ulkomaailmaan.



Ennen pitkää Stína viettää kaiken ajan sängyssään paksun untuvapeiton
alla. 
Lani Yamamaton kuvitusta kuvakirjaan Stína Stórasæng, Crymogea 2013.

Stínan erakon elämä kuitenkin katkeaa yllättäen, kun talvimyrsky sysää Stínan oven auki ja kaksi punaposkista lasta ilmaantuu hänen luokseen. Alkuhämmennyksen jälkeen Stína tarjoilee lapsille lämmintä kaakaota ja opettaa heille sormivirkkausta. Lasten mentyä Stína uskaltautuu pitkästä aikaa ulos ja pyydystää lumihiutaleita kielensä päälle: uudet ystävät ovat lämmittäneet hänen sisintään.


... kunnes talvimyrsky sysää ovesta kaksi lumileikeissä riehunutta lasta
ja Stína saa uutta ajateltavaa. 
Lani Yamamaton kuvitusta kuvakirjaan
Stína Stórasæng, Crymogea 2013.

 

Kirjan lumous perustuu lakoniseen tekstiin ja visuaalisesti runsaaseen kuvitukseen. Kaiken kruunaa vielä se, että kirja on esineenä poikkeuksellisen kaunis ja viimeistelty. Stinan mieltymys tehdä käsitöitä näkyy jo kirjan koristeellisessa kluuttipintaisessa kannessa, jossa Stinan villaan kääriytynyt kasvokuva on saanut ympärilleen neulesilmukkakehyksen.

Lani Yamamoto on opiskellut psykologiaa ja teologiaa ja työskennellyt elokuvaohjaajana Bostonissa. Nyttemmin hän asuu miehensä ja lastensa kanssa Reykjavikissa. Tätä taustaa vasten kirjan voi toki tulkita myös arktisen shokin kuvauksena.




Kirjan veikeän kokonaisvaltaiseen filosofiaan kuuluu sekin, että Yamamoto pyysi muotoilijaystäväänsä Vík Prjónsdóttiria suunnittelemaan kirjalle lämpimän huopaisen suojuksen ja lapasten yhdistelmän, jonka voi tilata erikseen. 

Yamamoto siis uskoo, että Stínan kaltaisia palelevia ihmisiä on enemmänkin! 

maanantai 22. syyskuuta 2014

Hurja, musta kuvakirja kurottaa sittenkin valoon












Gro Dahle & Kaia Dahle Nyhus: Krigen. Cappelen Damm 2013.





Rouva Huun työpöydälle on taas kertynyt pino uusia pohjoismaisia lasten- ja nuortenkirjoja. 

Vuonna 2012 perustetun ja viime vuonna ensimmäistä kertaa jaetun pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon toinen kierros on käynnissä. Grönlantia, Fär-saaria ja saamelaista kielialuetta lukuun ottamatta jokainen maa on saanut nimetä kilpailuun ehdolle kaksi kirjaa. Ahvenanmaa ei tänä vuonna valinnut kisaan lainkaan omaa ehdokasta.

Omaleimaisin ja vavahduttavin ehdokaskirja on kuvakirja Krigen. Kirjan on kuvittanut Kaia Dahle Nyhus (s. 1990), joka on Norjassa hyvin tunnetun tekijäpariskunnan Svein Nyhusin ja Gro Dahlen tytär.


Gro Dahlen ja Svein Nyhusin näkemyksiin kuvakirjan mahdollisuuksista ja lapsille kuvittamisesta rouva Huu on jo aiemmin tutustunut mainiossa modernin kuvakirjan artikkelikokoelmassa Fanfar för bilderboken (Alfabeta 2013) sekä ruotsalaisessa visuaalisestikin koukuttavassa Opsis Kalopsis -lastenkirjallisuus- ja kulttuurilehden numerossa 1/2012.

Gro Dahle on kirjoittanut aiemmin yhdessä miehensä kanssa myös perheväkivallasta (Sinna mann, Cappelen 2003) ja liiallisen kiltteyden taakasta tytön näkökulmasta (Snill, Cappelen 2002). Kummassakin kirjassa aggressioilla, sen hallinnalla ja oikeanlaisella käytöllä on keskeinen sija. 

Toisessa tuomitaan aikuisen, perheen isän, aggressiivisuus ja toisessa taas kannustetaan arkaa tyttöä ilmaisemaan tunteitaan luokkahuoneessa ilman että hän sulautuu tapettiin ja tulee kokonaan näkymättömäksi.

Dahle on aiemmalta koulutukseltaan psykologi ja hän on tehnyt useampia kuvakirjoja yhteistyössä lastensuojeluviranomaisten kanssa. Krigen-kuvakirjaa varten on haastateltu monia lapsia ja kuultu heidän kertomuksiaan.
Dahlen teksti syntyy osin intuitiiivisesti ja analyyttisesti, mm. Piaget´n metodien pohjalta, tavoiteltaessa lapsen kieltä, ääntä ja katsetta.

Krigen kertoo sodan metaforien kautta vanhempien avioerosta kouluikäisen Inga-tytön näkökulmasta. Kuvakirja on visuaalisesti vangitseva, siloittelematon ja muotokieleltään rujon-kaunis. Kirjan näyteaukeamia voi katsella täältä.



Aiemmin turvalllinen ja seesteinen koti muuttuu äkkiä vanhempien raivokkaan
riitelyn takia sotatantereeksi, jossa lasten oikeudet unohdetaan. Kaia Dahle Nyhusin
kuvitusta Gro Dahlen  tekstiin kuvakirjassa Krigen (Cappelen Damm 2013).


Inga on nähnyt sotaa televisiosta. Hän on iloinen, että saa asua  turvallisessa maassa.

Mutta äkkiä kodista tuleekin taistelutanner. Vanhemmat riitelevät keskenään. Ingasta ja pikkuveljistä tulee pakolaisia, jotka kulkevat avioeron jälkeen kahden kodin väliä. 

Perheen vanhimpana lapsena Ingan harteille tulee suorittajan ja vastuun kantajan raskas rooli, joka näkyy pingoitettuna kestohymynä Ingan kasvoilla. Kylmillä väreillä – keltaisella, mustalla ja violetilla – Kaia Dahle Nyhusin kuvitus ilmentää pelkoa, turvattomuutta ja lohduttomuutta.


Yksityiskohdat on karsittu kuvituksessa minimiin, ja niillä vähilläkin on
vahva symbolimerkitys, kuten tässä isän pikkuveljille tarjoamilla lepytyskarkeilla
ja Ingan kuihtuneiden kukkien hoivaamisella. Kaia Dahle Nyhusin kuvitusta Gro Dahlen  tekstiin kuvakirjassa Krigen (Cappelen Damm 2013).  


Kuvitustyyli tuntuu jopa tylyltä. Samankaltaista groteskia ja äärimmilleen tyypittävää jälkeä näkee toisinaan suomalaisessa sarjakuvassa, mutta lasten kuvakirjan ilmaisurekisterinä tyyli on hätkähdyttävä ja siksi tehokas. Suomessa rankat aiheet kuvataan sittenkin lasten kuvakirjoissa melko kauniisti, jos vertauskohtana käyttää tätä kuvakirjaa.



Urhean tytön ja isosiskon suojapanssari murenee vähitellen ja siinä vaiheessa
äiti havahtuu huomaamaan kriisin syvyyden. 
Kaia Dahle Nyhusin kuvitusta Gro Dahlen
tekstiin kuvakirjassa Krigen (Cappelen Damm 2013).

Kirjan lopussa on kolme toivoa antavaa kuva-aukeamaa, joissa ensimmäisessä Inga tarkkailee vielä ulkopuolisena vanhempiensa uusperheitä: isällä on jo uusi lapsi uuden vaimon kanssa, ja äitikin on uuden puolisonsa kanssa viimeisillään raskaana. Seuraavalla aukeamalla Inga istuu puussa silmät suljettuna, mutta vielä apean oloisena. Viimeisessä kuvassa Inga poimii silmät avoimina ja iloisena kukkia. 

Rouva Huu jäi miettimään Ole Dalgaardin Opsis Kalopsis -lehden haastattelun yhteydessä esittämää näkemystä, jonka mukaan kirjoja lapsille ääneen lukevat vanhemmat voivat tehdä jopa karhunpalveluksen lapselle selittelemällä, siloittelemalla tai tulkitsemalla kirjaa lapsen puolesta:

---  Många vuxna tror att barn hela tiden behöver hjälp. Barnen kanske inte ser saker såsom vi gör men det är väl härligt att det är någon som tänker på ett annat sätt.

Dalgaard siis tuomitsee aikuisen liian autoritatiivisen asenteen, joka ei jätä tilaa lapsen omalle tulkinnalle.



torstai 18. syyskuuta 2014

Pirskahteleva pojan kasvutarina 1980-luvulta















Elias Koskimies: Ihmepoika. 191 sivua. Gummerus 2014. Kansikuva Shutterstock/ Eevaliina Rusanen. 







Tänä syksynä voi samastua useammankin kotimaisen mieskirjailijan ilmeisen omaelämäkerrallisiin nuoruusmuistoihin.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014) kertoo 17-vuotiaan pojan kasvukamppailusta 1970-luvun Hämeenlinnassa.

Elias Koskimiehen (s. 1974) Ihmepoika puolestaan sijoittuu 1980-luvun loppuun Pohjanmaalle. 

Koskimies on meritoitunut ohjaajana ja käsikirjoittajana. Ihmepoika on luokiteltu aikuistenkirjallisuudeksi, mutta rouva Huu luki sen virkein silmin ja löysi siitä freesiä ilmaisua ja räväkkää asennetta, jonka kaltaista toivoisi enemmän nuortenromaaneihinkin.

Koskimiehen dialogi on nasevaa ja hän tallentaa eloisaa ajankuvaa sopivan maltillisilla pienillä detaljeilla.

Poika on pienellä maaseutupaikkakunnalla friikin maineessa. Hän kuvailee itseään isopäiseksi, lyhyenlännäksi, hammasraudoissaan kipuilevaksi teiniksi:”--- olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta.”

Olen vanhempieni seurassa nykyisin yleensä hiljaa. Veljeni ovat toisenlaisia. He tulevat ja menevät, ovet paukkuvat ja Popeda soi. Pikkuveli puhuu taukoamatta, heti aamulla herättyään hän avaa suunsa ja pitää sen auki aina siihen asti, kun nukahtaa sänkyynsä pehmoeläinten sekaan. Jopa koiramme pitää enemmän ääntä kuin minä. Jonkun on oltava hiljaa.

Herkällä ja itseään jatkuvasti tarkkailevalla pojalla on taipumusta melodramaattisuuteen. Isän sairaskohtaus ja pitkään jatkuva epävarmuus isän parantumisesta tekee yliherkästä ja velvollisuudentuntoisesta pojasta koko perheen mielenliikkeitä aistivan ilmapuntarin. 

Perheen yhteinen lomamatka Espanjan Torremolinokseen saa pojan muistoissa kultaiset reunukset.

Poika pakenee epävarmuutta ja ahdistusta kodin läheiseen pikkumetsään.

Astun pihalle ja olen hetkessä Pikkumetsän suojissa. Samoilen tuttuja polkuja pitkin ja laulan itsekseni. Minä laulan usein itsekseni, jos olen hermostunut, jos tunnen oloni epämukavaksi, jos mahaani sattuu tai jos en ymmärrä, missä mennään. Laulan itse asiassa koko ajan.
 
Perhetraumojenkin keskellä pitää elää kuitenkin tavallista koulupojan elämää eteenpäin. On Sutu, räväkkä tyttö, jonka anarkistisuus kiehtoo poikaa – ja Jannis, Tamppooni, Ruse, Marsa, Pyry, Pökäle ja muita luokkakavereita, jotka jäävät enemmän taustalle.

Onneksi pojalla on intohimoja  ja salaisia unelmia. Poika on lumoutunut tivolin ja sirkuksen tunnelmasta ja haaveilee yhteisöllisestä kiertue-elämästä, jossa friikkiys onkin voimavara.

--- Aion kuvitella olevani yksi heistä. En ole hattaran tahrima rasittava lapsi, joka säntäilee holtittomasti laitteesta toiseen ja yökkää lopulta maailmanpyörän eteen. Ei.

--- Olen yksi heistä. En tiedä, miten kaukaa yhteys tulee, mutta minä olen heidän kaltaisensa: rapaisilla kentillä laahustava kovapintainen kiertolainen, joka iltaisin huvinäytelmän loputtua hakeutuu toisten kaltaistensa seuraan suuren asuntovaunun eteen. Tässä seurassa voimme olla vapaita, pujahdamme aina tarpeen tullen sentimentaalisuuden puolelle, olemme veljiä ja siskoja, joita tavalliset kulkijat kavahtavat ja usein myös kadehtivat.

Isän kuoleman jälkeen kukin perheenjäsen kehittää omat suojautumismekanisminsa. 

Pojan onneksi koituu hänen vahva sisäinen palonsa. Romaanin lopussa kuvattu pojan räjähtävä tietoisuus omasta erityisyydestä ja halu sanoutua irti ryhmäpaineesta tuo mieleen Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -romaanin absurdin fantasian. Poika ei halua olla yksi kotikylän nuorisosta, ”joka touhottaa läpi omaa pientä elämäänsä”.

Viha syöksyy suonissani kuin luotijuna ja pyyhkii mukanaan kaiken herkän ja itkupillimäisen. Tartun sen voimaan, rukoilen, että se kiidättäisi minut jonnekin muualle, johonkin kirkkaampaan kohtaan maailmassa kuin tämä nykyinen sijaintini on.










torstai 11. syyskuuta 2014

Lukeminen on tosi coolia


  

















Yhdysvaltalainen lukutaidon ja kirjallisuuden tutkija William G. Brozo on parhaillaan Suomessa matkasaarnaamassa erityisesti poikien lukutaidon puolesta.

Brozon mielestä tärkeintä olisi aikuisten asenneilmaston muuttaminen: Perinteisten kirjojen lisäksi tai sijasta pojat käyttävät monenlaisia tekstejä pelatessaan virtuaalimaailmassa ja sukkuloidessaan sosiaalisessa mediassa.

”On kunnioitettava erilaisia tekstejä. Usein kyse ei ole niinkään puuttuvan taidon opettamisesta kuin siitä, miten johdatetaan uusien löytöjen ja oivallusten pariin. Tärkeintä on muistaa, että useimmat kiinnostuvat kirjoissa siitä, mistä muutenkin: uusien asioiden löytämisestä”, korostaa Brozo tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa Suvi Aholan haastattelussa.


Rouva Huu on aiemmin Lastenkirjahyllyssä kertonut kuopuksen omaehtoisen lukuharrastuksen kipinöinnistä, eli siitä, kuinka Karo Hämäläisen helppolukuinen lastenromaani Samulista, elämäkerta kasinokeisari Pekka Salmesta ja Dostojevskin Peluri liittyvät yhteen.  

Katsoin vähän aikaa sitten Aku Louhimiehen ohjaaman kohutun, viime vuonna ensi-iltansa saaneen 8-pallo-elokuvan, joka kertoo huumeaddiktien karusta elämästä. 

Elokuvan äänilaji on kaikesta rankkuudestaan huolimatta  tulevaisuuteen kurkottava ja kaikkea muuta kuin lohduton. Pääosassa on Pike (Jessica Grabovsky), vast ikään vankilasta vapautunut alle vuoden ikäisen tyttövauvan äiti, joka haluaa saada elämänsä ruotuun. Irtautuminen vanhasta huumejengistä ei kuitenkaan ole helppoa.

Heti elokuvan alussa on kohtaus, jossa Pike istuu uudessa asunnossaan vauva sylissä. Pikellä on kädessään KELA:n äitiyspakkauksenkin kautta jaettu Tittamari Marttisen ja Anne Peltolan kartonkikirja Pikku poron päivä (Pieni Karhu 2009).

Huudahdin kesken elokuvan katsomisen spontaanisti ilosta ääneen. Juuri näin tehdään ruohonjuuritason asennekasvatusta! Entinen narkkariäitikin on niin valveutunut, että ymmärtää varhaisen lukemisen merkityksen lapselle. Myöhemmin elokuvassa on vielä toinen kohtaus, jossa Pike on lastenvaunuineen kirpputorilla ja selailee sielläkin käytettyjä lastenkirjoja.


En tiedä, pitäisikö minun osoittaa kiitokseni tällaisesta erinomaisesta kirjallisuuskasvatuksesta elokuvan ohjaajalle Aku Louhimiehelle, alkuperäisen romaanin (Elävien kirjoihin, Gummerus 2011) kirjoittaneelle Marko Kilvelle, elokuvan käsikirjoittajalle Jari Olavi Rantalalle, tuottaja Marko Antilalle vai sittenkin lavastaja  Petri Neuvoselle

Kahteen kertaan toistuva viittaus lapsen ja aikuisen arkeen luontevasti liittyvästä  ja molemmille tyydytystä tuottavasta lukemisesta on yhtä kaikki tehokas ja puhutteleva. 

Rouva Huu haastaakin kaikkien eri taiteenlajien edustajat talkoisiin, joissa kotimaiselle lastenkirjallisuudelle ja lukuharrastukselle annetaan näkyvyyttä luontevissa yhteyksissä.