Ilmapalloista – ja lapsuudesta ylisummaan

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi 2011. 336 sivua. Kansikuva Markko Taina. Valokuva Hannu Mäkelän kotialbumista.

Albert Lamorisse: Punainen ilmapallo. Suomentanut Aili Palmén. 48 sivua. Otava 1959.












Joskus luetut kirjat alkavat seurustella keskenään yllättävilläkin tavoilla ja palauttaa samalla mieleen jo kauan sitten mielen perukoille unohtuneita muistoja myös omasta lapsuudesta.

Näin kävi minulle lukiessani Hannu Mäkelän juuri ilmestynyttä, tekijän omiin 1940-1950-luvun lapsuudenmuistoihin Helsingin Kallion kaupunginosassa pohjaavaa romaania Muistan. Lapsuus.

Kadehdin avoimesti Mäkelän hyvää, elämyksiä ja tunnetiloja koskettavasti ja silti myös yleispätevästi tallentavaa muistia.

Muistikuvien ankkureina ovat kotialbumin vähäiset valokuvat, Eloni alkutaival- kirja, johon Mäkelän Eevi-äiti ja myöhemmin myös Hannu itse ovat kirjoittaneet muistikuvia perheen nuorimmaisen arjesta ja juhlahetkistä. Tämän lisäksi tuoksut, äänet, tuntoaisti ja lapsen sisäiset mielenliikkeet hyökyvät lukijan aistittaviksi.

Yksi romaanin sykähdyttävistä muistoista liittyy vappuun.

Mäkelä seuloo muististaan kaksi keskenään erisisältöistä ilmapallon ostotilannetta. Ostiko poika vihreän ilmapallon omilla rahoillaan omatoimisesti, vai kaivoiko äiti sittenkin vastentahtoisesti viimeisiä pennosiaan käsilaukustaan päästäkseen kuulemasta pojan kärttämistä?

Kumpi on oikeampi muisto? Tahdon uskoa edelliseen, omatoimiseen, siihen että ostan pallon itse ja ilman äitiä. Mutta mitä luultavimmin nimenomaan se on mieleni halukasta sepitettä vain.

Poika saa vihreän ilmapallonsa. Hän hykertelee jo ennakolta tulevaa: leikkejä pallon kanssa kotona ja onnellisen omistajan pätemistä pihan kavereille. Mutta kohtalo puuttuu – tietenkin – tilanteeseen:

Niin kovaa juoksen, niin kiihkeä on haluni ylvästellä pallolla, että A- ja B-rapun luona kompastun irtonaiseen laattaan, ja kun yritän taas löytää tasapainoa ja joudun heiluttamaan käsiäkin, pallon naru pääsee kädestäni.
Sillä kohtaa on neliönmuotoinen valopiha, joka kohoaa kuiluna terassille saakka. Pallo nousee ilmaan heti ja lähenee sitä taivaan sinistä silmää joka ylhäällä kajastaa. Ja sitten, aivan kohta, palloa ei enää näy. Se on jossain, korkealla korkealla jo, ja lentää tuulen mukana ties minne, Eestiin saakka, jonka voi joskus nähdä talommekin kattoterassilta kangastuksen utukuvana, jos niin tahtoo ja uskoo.
Ja siinä seison ja toljotan ylös taivaaseen. En pääse liikkeelle minnekään. Seison vain ja katson palloni perään, vihreän pallon, jota en enää koskaan saa takaisin.

Viime vuonna ilmestyneeseen Olli Jalosen Poikakirjaan (Tammi 2010) verrattuna Mäkelän lapsuusmuistelu oli lukukokemuksena heleämpi. En vieläkään osaa täysin selittää, miksi Jalosen romaani tuntui minusta niin ahdistavalta.



Mäkelän romaanin jälkeen mieleen palautui etsimättä ranskalaisen Albert Lamourissen lyhytelokuvaan Le Ballon rouge (1956) pohjautuva kuvakirja Punainen ilmapallo.

Impressionistinen, sanaton lyhytelokuva kertoo pojasta, joka löytää koulumatkalla katulamppuun kiinnitetyn punaisen ilmapallon, jonka hän ottaa mukaansa. Ilmapallon takia poika ei pääse bussiin ja joutuu juoksemaa kouluun. Kotona äiti heittää pallon ulos parvekkeelle, mutta ilmapallo ei vastoin odotuksia lennäkään tiehensä, vaan tuntuu odottavan poikaa. Pariisin viehättäviin vanhoihin kortteleihin sijoittuva vaiherikas elokuva kertoo kauniisti pojan ja ilmapallon ystävyydestä, jolla tosin on traaginen loppu.




Ilmapallosta sukeutuu vapauden ja oman tahdon, uskollisuuden ja unelmien vertauskuva.

Punainen ilmapallo –kuvakirja huokuu retronostalgiaa. Se saa myös haikailemaan valokuvakuvitettujen lastenkirjojen perään. Kirjassa vuorottelevat hienosti ja tunnelman nostatuksen kannalta tarkoituksenmukaisesti mustavalko- ja värivalokuvat.




Punaisen ilmapallon seikkailuihin mieltyneelle voi suositella myös Hou Hsiao-hsienin ohjaamaa ja Juliette Binochen tähdittämää täyspitkää elokuvaa The Flight of Red Balloon (2008), joka on saanut pontimensa Lamourissen lyhytelokuvasta.