Ally Condie: Tarkoitettu. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2011. 326 sivua. Kansikuvan suunnittelu Theresa Evangelista. Valokuva Samantha Alde.
Dystopiasta näyttää tulleen todellinen trendi scifi-pohjaisessa nuortenkirjallisuudessa. Dystopiallahan tarkoitetaan synkkiä tulevaisuuden visioita. Dystooppisissa romaaneissa kuvataan usein alistavaa ja yksilön oikeuksia tiukasti kontrolloivaa yhteiskuntaa ja hallintoa.
Yhdysvaltalaisen Ally Condien trilogian avausteos Tarkoitettu vetoaa varmasti teiniparisuhdetempoilussaan Stephanie Meyerin vampyyriromantiikkaan hurahtaneisiin lukijoihin.
Ja kuten arvata saattaa, Condien kirjojen pohjaltakin ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa elokuvaa. Limenvihreä hempeä kansikuva, jossa päähenkilö Cassie on kuvattu tanssiaismekossaan lasikuplan sisään, on kirjan sisältöön nähden liiankin tyttömäinen: Condien tulevaisuusivisiot viihdyttävät käsitykseni mukaan yhtälaisesti poikia. Condie on työskennellyt aiemmin lukion englannin ja kirjallisuuden opettajana, joten hänen voisi uskoa tietävän, mistä narusta nuoret saa lukemisen pauloihin.
Cassie asuu uudessa uljaassa Yhteiskunnassa tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudessa. Yhteiskunta toimii rationaalisesti ja ennalta arvattavien rutiinien varassa. 17-vuotissyntymäpäivän jälkeen tietokone esittelee nuorille heidän tulevat puolisonsa, joiden valinnassa on pyritty täydelliseen ja parhaiten yhteiskuntaa hyödyttävään lopputulokseen
Cassien sydämen valituksi valikoituu yllättäen ja vastoin odotuksia hänen paras ystävänsä Xander. Pian tietokone antaa Cassielle häivähdyksen myös toisesta mahdollisuudesta, Kystä, jolla on hämmentävä menneisyys ja tyystin erilainen sosiaalinen tausta kuin Cassiella. Kielletty rakkaus leimahtaa liekkiin ja se vaatii uhrauksia myös muilta perheenjäseniltä.
Rouva Huun kaltaista paatunutta humanistia kauhistutti Condien kehittelemä ajatus siitä, että yhteiskunta on seulonut menneestä sadan taideteoksen valiolistoja, sillä
--- Kulttuurissa on liikaa tungosta ja epäjärjestystä. Silloin muodostettiin komiteoita valitsemaan sata parasta kaikesta: Sata laulua, Sata maalausta, Sata tarinaa, Sata runoa. Loput tuhottiin. Iäksi. "Ihmisten parhaaksi", Yhteiskunta sanoi, ja kaikki uskoivat, koska siinä oli järkeä. "Miten voisimme arvostaa jotakin täydestä sydämestämme, jos hukumme runsauteen?"
Condien romaani ottaakin kiinnostavalla tavalla kantaa 2000-luvun ihmisen tietoähkyyn ja haluun down-shiftata elämäänsä. Uusi Yhteiskunta on nimittäin korjannut edeltäneen yhteiskunnan tekemät virheet:
Teknologia oli kaikkien ulottuvilla, sitä oli liikaa, ja seuraukset olivat tuhoisat. Nyt meillä on vain tarpeellinen perusteknologia – päätteet, lukulaitteet, kirjoittimet – ja tieto on tarkoin rajattua. Ravitsemusasiantuntijoiden ei esimerkiksi tarvitse osata ohjelmoida ilmajunia, eikä ohjelmoijien tarvitse osata valmistaa ruokaa. Kun ihmiset saavat erikoistua tällä tavalla, he eivät huku tiedon tulvaan. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Ja niin kuin Yhteiskunta meitä aina muistuttaa, tieto teknologia eivät ole sama asia. Tieto ei voi pettää.
Kullakin yhteiskunnan kansalaisella on siis oma roolinsa ja tehtäväänsä. Cassia oivaltaa, että hänen sukunsa on tuomittu lajittelemaan erilaisia asioita, kun taas Kylla on myös taito luoda uutta. Ky opettaa Cassialle kaunokirjoitusta salaa, ja tyttö lumoutuu kirjainten kaarevista muodoista ja kauneudesta. Dylan Thomasin runoudella on Cassialle ja Kylle aivan erityislaatuinen merkitys.
Yhteiskunta suhtautuu järkiperäisen käytännönläheisesti myös maalliseen mammonaan: jokaisella kansalaisella saa nimittäin olla vain yksi omistusesine. Cassia saa isoisältään (ennen tämän ennalta määrättyä kuolemaa 70-vuotiaana) vanhan puuterirasian, kunnes yhteiskunta päättää että omistusesineistäkin on luovuttava, sillä ne synnyttävät eriarvoisuutta kansalaisten välille. Niin ikään muistot ovat kiellettyjä, sillä eihän kukaan halua tietää mitään menneisyydestä. Tarpeen mukaan muistoja voidaan myös pyyhkiä kemiallisesti pois mielestä ja näin ylläpidetään yhteiskunnan seesteistä harmoniaa.
Condie yhdistää notkeasti teiniromantiikan ja tieteiskirjallisuuden visiot toisiinsa. Tarkoitettu on viihdyttävä lukuromaani, joka antaa ajattelemisen aihetta monenikäisille lukijoille. Ja ennen muuta sen luettuaan tuntee äärettömän suurta kiitollisuutta rikkaasta, moniäänisestä ja perinnetietoisuutta arvostavasta kulttuurista, joka arvostaa yksilöllisiä ja alati muuntuvia taide-elämyksiä.
Myös Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen vast ikään ilmestynyttä nuortenromaania, Routasisaruksia, (WSOY) mainostetaan "tyylipuhtaana kotimaisena dystopiana". Synkkiä tulevaisuuden visioita löytyy myös Seita Parkkolan Viimasta (WSOY 2006) ja Usvasta (2009).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti