maanantai 27. kesäkuuta 2011

Koululaisdemokratiaa 40 vuoden takaa


Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa. Nuorisoromaani. 217 sivua. Kansikuva Ulla Urkio. WSOY 1972.
















Rauha S. Virtasta voi hyvällä syyllä kutsua takinkääntäjäksi, mitä tulee hänen radikaaliin tyylinvaihdokseensa Seljan tyttöjen tyttökirjaidyllistä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan nuortenkirjallisuuteen.

Toimittamassani kirjassa Matkalla mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2004) Rauha S. Virtanen kertoo kiinnostavasti Lintu pulpetissa –romaaninsa syntyvaiheista.

Teosta voi hyvin perustein kutsua avainromaaniksi: kirjailija pääsi nimittäin seuraamaan lähietäisyydeltä Suomen Teiniliiton poliittisen heräämisen alkuvaiheita 1960–70-luvun taitteessa omien lastensa aktiivisen kouludemokratialiikkeen kautta.

Työpöytäni sijaitsi eteisen nurkassa vaatenaulakon vieressä, ja nuorisolla oli kotiin tullessaan paha tapa viskata kaikki tavaransa kirjoituskoneeni ja papereitteni päälle. Keskeneräinen rakkausromaaniräpellykseni hautautui kerran toisensa jälkeen erilaisten monisteiden, käsin tuherrettujen kirjoitelmien, lehtien ja kirjallisuuden alle, samalla kun kiihtyneet tarinat siitä, mitä koulussa oli tapahtunut, seurasivat toisiaan. Näytti siltä, että lapseni olivat sekaantuneet johonkin hankalaan ja epäsuotavaan juttuun, joka ei taatusti edistäisi heidän koulumenestystään. Heidän isänsä pudisteli päätään ja minäkin aloin tuntea itseni aika hermostuneeksi, mutta lapsia ei näyttänyt mikään pysäyttävän.


Virtanen kirjoitti kirjan nopeasti ja nykyhetken näkökulmasta sen tuon aikainen poliittinen päivänpolttavuus on myös rasite. Taidokkaasti Virtanen kuitenkin rakentaa useita kiinnostavia pää- ja sivuhenkilöitä, joihin nykylukijakin mieluusti samastuu.

Tapahtumien keskiössä on yhteiskoulun viidettä luokaa käyvä työläiskodin nuorimmainen, Anna Lea, joka on juuri palannut rippileiriltä ja kokenut hengellisen herätyksen. Sen vastapooliksi nousee kuitenkin koululla käynnistyvä poliittinen ja ideologinen murros, jota vauhdittavat televisiodokumentin viiltävät kuvat Vietnamista, liimatehtaalla vakavasti vammautuneen äidin karu kohtalo ja yleinen tietoisuus epätasa-arvoisesta maailmasta.

Symboliksi nuorison poliittisesta heräämisestä nousee Anna Lean aineessaan käyttämä lintuvertaus:

Koululainen on vanki. Lintu, joka tukahduttavilla tunneilla laulaa hänen pulpetissaan, on unelma, toive, mielikuvitus. Se ottaa siivilleen ja vie vapauteen, vihreille niityille, lintujen luo liitukallioille. Tämä lintu on laulanut pulpetissa niin kauan kuin koululaitos on ollut olemassa ja tulee laulamaankin niin kauan kuin koulu saa oppilaan tuntemaan itsensä vangiksi.


Poliittisen liikehdinnän keskelläkin nämä nuoret miettivät suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, tempoilevat ihmissuhdesotkuissaan ja analysoivat katseita ja äänenpainoja antaumuksella: "Aina oli oltava rakastuksissa johonkin, aina, ja joskus se melkein väsytti."

Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa oli oman aikansa kohuteos: siitä otettiin heti ilmestymisvuonna peräti kolme painosta. Se on Virtasen Joulukuusivarkauden (WSOY 1970) ohella yksi harvoista poliittisesti tiedostavista kotimaisista nuortenkirjoista: Ruotsissa tätäkin lajityyppiä viljeltiin jo 1960-luvulta lähtien huomattavasti enemmän.

Lintu pulpetissa -nuortenromaanin uskalikkonuorten rinnalla nykynuortenkirjojen tiedostavat nuoret tuntuvat aika valjuilta oman edun puolustajilta.

Rauha S. Virtanen täyttää huomenna tiistaina 80 vuotta.

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi!

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Perheidyllin raunioilla


Siiri Enoranta: Gisellen kuolema. 151 sivua. Robustos 2011. Kansikuva Sára Köteleki.















Nuori tamperelainen Siiri Enoranta (s. 1987) ei ainakaan pode ramppikuumetta mitä kirjoittamiseen tulee. Hän ei jäänyt potemaan valkoisen paperin kammoa Junior Finlandia –ehdokkaaksi yltäneen fantasiadebyyttinsä Omenmean vallanhaltijan (2009) jälkeen.

Viime vuonna ilmestynyt toinen romaani, Nukkuu lapsi viallinen, oli omintakeinen historiallinen varhaisnuortenromaani ja vast ikään ilmestynyt Gisellen kuolema kurottaa jälleen kirjoittajalleen uutta lajityyppiä, realistista nuortenromaania, kohti. Perustellusti romaani on saanut takakanteensa myös aikuistenkirjallisuuden kirjastoluokituksen.

Gisellen kuolema on jälleen yksi kiinnostava esimerkki perheidyllin rapautumisesta nykykirjallisuudessa.

Linnea on ollut lupaava balettitanssija, joka on muuttanut jo varhaislapsuudessaan pois kotoa Tukholmassa balettikoulua pitävän tätinsä luokse. Tytön ura katkeaa kuitenkin vakavaan vammautumiseen. Hän palaa sekä ruumiiltaan että mieleltään raajarikkona takaisin kotiin. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva isoveli Joel ei tiedä, kuinka murrosikäiseen pikkusiskoon pitäisi suhtautua. Vielä enemmän ovat hukassa Linnean vanhemmat, vakavasta masennuksesta toipunut isä ja elämän tosiasioita pakeneva äiti.

Linnea oli yhtä raajaa kuin gaselli tai antilooppi ainakin, ja hartioiden hennot luut törröttivät ulospäin kuin siilinpiikit silloin kun Linnea valahti ulos tanssijanryhdistään. Hän upposi siihen ja siitä pois, toisinaan hän yritti karistaa sen ja sitten vahingossa liiteli eteenpäin kuin merilintu. Sitten hän taas veti hartiat lysyyn. Hänen suunsa oli pikkiriikkinen ja kipakka tai asiallinen seuran mukaan. Hänen hiuksensa olivat naavaa.


Joel kykenee tarkkailemaan Linneaa vanhempiaan analyyttisemmin, mutta ilman parhaan ystävänsä Kurjen apua Joelkaan ei ymmärtäisi Linnean kriisin syvyyttä. Kurjesta kasvaa romaanin mittaan kiinnostava sivuhenkilö: Joel on kiusannut Kurkea alakoulussa, mutta myöhemmin poikien suhde syventyy luottoystävyydeksi.

Gisellen kuolema on – romanttisen tyylisuunnan Giselle-balettiin viittaavaa nimeään ja kansikuvaansa myöten – hiukan vanhanaikaisella tavalla melodramaattinen romaani. Joelin ja Linnean vanhempien välinpitämättömyys lastensa hyvinvoinnista on epäuskottavaa, mutta vain tällaisen täydellisen piittaamattomuuden kautta mahdollistuu romaanin käänne – sisarusrakkauden kääntyminen lihalliseksi, kielletyksi rakkaudeksi.

Enoranta koukuttaa lukijan taitavasti romaanin ääreen. Luin kirjan yhdeltä istumalta. Lukurupeamasta jäi kuitenkin hieman hölmistynyt olo. Ehkä se johtuu romaanin kiikkumisesta hieman epämääräisesti kahden erilaisen ja erilaisin odotuksin kirjaa lukevan yleisön välimaastossa.

Olisi mielenkiintoista kuulla kirjasta muidenkin aatoksia.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Hempeitä tyttöjä uusissa kuvakirjoissa


Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa. 32 sivua. Karisto 2011.

Marja Kontiokari: Tytti palaa kotiin. 32 sivua. Karisto 2011.










Näitä kuvakirjoja ei äkkipäätä arvaisi lainkaan alkuperältään suomalaisiksi.

Rouva Huulla on tapana sanoa, että yksi kotimainen lastenkirja vastaa aina pussillista ulkomaisia. Suomalaisissa kuvakirjoissa on samastumispintaa enemmän ja niiden miljöö ja kotoperäisyys ovat rikkaus, verrattuna kansainvälisiin, usein massatuotantona tehtyihin kuvakirjoihin.

Löytyykö näistä kahdesta kuvakirjasta jotain juurevasti suomalaista? Eipä juuri.

Tiian hattu tuulessa –kuvakirjassa eletään jo loppukesän kuulaita päiviä: omenat ovat kypsyneet ja ilmassa on aavistus haikeutta ja luopumista. Oikukas tuuli tarttuu Tiia-tytön olkihattuun ja vie sen mennessään. Yrittäessään ottaa hattua kiinni tyttö tapaa monia ystäviään, jotka liittyvät mukaan hatun metsästykseen. Yhteistuumin hattu saadaan lopulta kiinni.


Sini Ezer (s. 1964) on espoolainen geenitutkija ja kolmen lapsen äiti. Hän on asunut lapsena seitsemän vuotta Japanissa ja aikuiseksi vartuttuaan 15 vuotta Israelissa, kunnes palasi jälleen Suomeen vuonna 2004. Ezerin kuulaat akvarellikuvitukset tarjoilevat yllättäviä perspektiivejä. Tunnelma on kesäisen-kepeä, mutta hahmot jäävät hieman asetelmallisiksi. Tarina tarttuu impressionistiseen hetkeen, ohikiitävään muistoon, jota on varmasti mukava lukea myös talvella pakkasten paukkuessa.

Kun Tiia kurotteli omenoita kohti, hattu meinasi välillä pudota päästä. Niinpä Tiia laittoi sen oksalle roikkumaan.


Kuvakirjoissa, joissa tekstiä järkiään on vähän, kieli joutuu tahtomattaankin suurennuslasin alle.

Rouva Huu on potenut koko 2000-luvun meinata-verbiin liittyvää yliherkkyyttä. Alkujaan puhekielinen verbi on pesiytynyt yleiseen kielenkäyttöön ja korvannut monia vivahteikkaampia ilmaisuja. Rouva Huun korvaan meinaaminen on vähän junttimaista, mutta Kielitoimistokin on vähin erin hyväksymässä ilmaisun ilman mutinoita.

Lienenkö ainoa, jota meinaaminen ärsyttää?

Japanilainen mangahenkinen kuvitus tulee ensimmäiseksi mieleen Marja Kontiokarin esikoiskuvakirjasta Tytti palaa kotiin. Kuvakirjassa kiinnittää erityistä huomiota kansikuvaan nostettu sitaatti kirjasta sekä sisäkanteen painettu Loru-linnun aforismi "Tuleminen on olemista. Oleminen on tulemista", jolla halutaan alleviivata kuvakirjan sanomaa.

Tytti herää hätääntyneenä puun juurelta eikä tiedä missä päin hänen kotinsa on. Myyrä ja lintu lupaavat auttaa Tyttiä löytämään tien takaisin kotiin. Vaiherikkaan matkan jälkeen kolmikko palaa takaisin lähtöpaikalle. Joskus on hyvä käydä maailmalla, jotta arvostaisi jälleen kotomaisemiaan, tuntuu tarina opettavan.



Kontiokari (s. 1977) on helsinkiläinen tietotekniikkayrityksen henkilöstöpäällikkö ja opiskelee vapaa-ajallaan kognitiivista terapiaa.

Hiukan konstailevasta tarinasta voi toki halutessaan löytää syvää symboliikkaa: seikkaillaanhan siinä maan alla ja pilvien päällä. Kollaasikuvitus antaa litteään kuvitukseen vähän syvyyttä, mutta kokonaisuudessaan kuvitus jää latteaksi.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Tyttökirjat kuuluvat kesään

Runotytöistä Pitkätossuihin. Tyttökirjojen kesä. Radio Suomessa sunnuntaisin klo 14.03–15. Toimittaja Nina Naakka.







Tyttökirjat ovat tuhansille tytöille olleet kuin hyviä ystäviä: niiden kanssa ja avulla on kasvettu aikuisiksi. Ollako kuin Peppi, väkivahva ja kapinallinen, vaiko kuin Uuden kuun Emilia, haaveileva kirjailijanalku?

Radio Suomen sunnuntaisin klo 14.03 lähettävässä kesäsarjassa Runotytöistä Pitkätossuihin palataan lapsuuden rakkaisiin kirjamuistoihin, pohditaan tyttökirjojen sankareita ja antisankareita, ihastumista ja ystävyyttä, arvoja ja elämänohjeita, enkelityttöjä ja villikoita.

Sarjan kaksi ensimmäistä edeltävinä sunnuntaina lähetettyä osaa sekä ja tulevat osat ovat kuunneltavissa myös Yle Areenan kautta.


Kirjailija Mari Mörö keskustelee toimittaja Nina Naakan kanssa Frances Hodgson Burnettin Salaisesta puutarhasta, joka kertoo ynseästä Mary Lennoxista. Mary löytää Yorkshiren nummilta setänsä kartanosta yhtä ikävän serkkunsa, mutta onneksi on olemassa Dickon, kunnon maalaispoika, jonka avulla ilkeätkin lapset voivat muuttua.

Kirjailija Sinikka Nopola samastuu puolestaan Anni Swanin Iris rukkaan tämän maalaisuuden takia.

Rouva Huu ei rankan googlettamisenkaan jälkeen päässyt selville, mitä muita tyttökirjoja sarjassa käsitellään ja ketkä lukuelämyksestään kunakin sunnuntaina kertovat. Jos jollakulla Lastenkirjahyllyn lukijalla on parempaa tietoa, olisi kiva kuulla koko kesän kirja- ja esiintyjälista.

Ollaan kuulolla tänään klo 14.03 tai kuunnellaan sarjan osia jälkijättöisesti Areenan kautta.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Lasten oma slummien miljönääri


Andy Mulligan:Roskaa. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2011. 223 sivua. Kansikuva Richard Collingride.















Lastenkirjahyllyssä on ollut taannoin puhetta lastenkirjallisuuden ja köyhyyden kimurantista suhteesta. Tarinat rääsyistä rikkauksiin ovat aina kiehtoneet lapsia, muistetaanpa vaikka klassista kansansatua Tuhkimosta tai Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessaa tai monia Anni Swanin nuortenromaaneita.

Isobritannialainen Andy Mulligan työskenteli teatteriohjaajana ennen kuin kouluttautui Aasiassa uudelleen opettajaksi. Hän on opettanut englantia ja draamaa Intiassa, Brasiliassa, Vietnamissa ja Filippiineillä. Nyttemmin hän asuu Manilassa ja sen lohduttomista slumminäkymistä on saanut kimmokkeensa Trash eli Roskaa.

Roskaa kertoo kolmesta kaatopaikan liepeillä hökkelikylässä asuvasta köyhääkin köyhemmästä pojasta, Raphaelista, Gardosta ja Jun-Junista eli Rotasta. Pojat keräävät kaatopaikalta kaiken kierrätettäväksi kelpaavan ja hankkivat niiden avulla roponsa elämiseen. Eräänä päivänä pojat löytävät nahkasalkun, jossa on lompakko, kartta ja avain. Seuraavana päivänä poliisi tulee hökkelikylään ja lupaa salkun löytäjälle ruhtinaallisen summan rahaa. Pojat haistavat palaneen käryä ja päättävät pimittää löytönsä poliisilta ja muulta virkavallalta.

Mulligan on punonut taidokkaan dekkarin, joka koukuttaa lukijansa ahmaisemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Inhorealistinen ja lohduton miljöö on kasvattanut pojat kekseliäiksi selviytyjiksi. Poikien lisäksi kertojan roolissa ovat myös lähetyskoulun kouluavustaja, lähetyskoulun pappi ja ryöstetyn senaattorin sisäkkö. Heidän kaikkien värittyneistä näkökulmista kehkeytyy absurdi veijaritarina, jolla on onnellinen ja humaani loppuratkaisu.

Andy Mulligan debytoi vuonna 2008 trilogian aloittavalla lasten- ja varhaisnuortenromaanilla Ribblestrop, jota on sanottu omituiseksi sekoitukseksi komediaa, kauhua, toimintaa, jännitystä ja perinteistä koulukertomusta.

Mulliganin romaanin idea ei ole uuden-uutukainen. Samankaltaisiin yllättäviin ja rahaan perustuvan hyvinvoinnin kyseenalaistaviin juonenkäänteisiin rakentuvat myös kansainväliseen megasuosioon ja filmatisointeihin yltäneet Frank Cottrell Boylen Millions (suom. Miljoonat, 2004 WSOY) ja Louis Sacharin Holes (suom. Paahde, Otava 2001).

Mulliganin varhaisnuorten romaanin kaltaiseen moraalisesti oikeamieliseen loppuratkaisuun päädytään myös Harri Nykäsen tänä vuonna ilmestyneessä nuorteromaanissa Pamalaton jumaus (WSOY), jossa seurataan Nykäsen aiemmista aikuistendekkareista tuttujen sankarien, Johnnyn ja Bantzon, teinivuosia. Polkupyörälähetti ryöstetään ja pojat pääsevt ryöstösaaliin jäljille ja toimittavat rahat Niilo Tarvajärven hyväntekeväisyyskampanjan innoittamana "rajaseudun lapsille".

Mene ja tiedä, kuinka lapset ja nuoret kokevat Mulliganin kirjan ravistelevan ja karun köyhyyden kuvauksen. Jotenkin kirjan ja tekeillä olevan elokuvan ideologiaan sopisi enemmän kuin luontevasti, että osa niiden tuotosta menisi esimerkiksi Manilan kaatopaikkalasten auttamiseen.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

LukuVarkaus 2011 Reeta Aarniolle

















Varkautelaiset lapset tekivät sen jälleen – eli valitsivat viisaasti tämänvuotisen LukuVarkaus –palkinnon voittajaksi Reeta Aarnion lastenromaanin Virvatulen vartijat (Otava 2010). Aarnion kirja oli Sari Peltoniemen Kissataksin ohella toinen Rouva Huun omista voittajakandidaateista.

Mukana kisassa olivat myös Siri Kolun Finlandia Junior -palkittu Me Rosvolat (jonka toinen osa Me Rosvolat ja konnakaraoke on juuri ilmestynyt) sekä Johanna Arolan Henkka, supersankari, Kirsti Ellilän Reetta ja linnan vangit, Nina Hakalahden Tuukka-Omar ja Tuija Lehtisen Vauhdin hurmaa, vintiöt.

Varkauden vuotuisesti vaihtuvaa lapsiraatia voi pitää lahjomattomana: se ei ole koskaan valinnut median jo valmiiksi rummuttamaa lastenromaania, vaan on aina osannut valita laadukkaan teoksen mediahässäkän ulkopuolelta.

Lapsista koostunut raati piti Aarnion kirjaa todella jännittävänä ja se nostatti kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, että kirjasta löytyy monipuolisesti kaikkea tätä: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua.

Yksi raatilaisista totesi: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, ja kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.

Voittajan valinta oli kaikille kuudelle raatilaiselle helppoa, koska valittiin yksituumaisesti paras, hauskin ja jännittävin. Tosin yksi raatilainen sanoi, että lopullinen valinta kahden kirjan välillä oli tukala. Yksi raatilaisista totesi, että tiesi parhaan kirjan jo takakansitekstin lukemisen jälkeen. Tällainen kommentti antaa toivottavasti uutta pontta kustantajien markkinointiosastoille: kirjan takakansitekstillä on iso merkitys lukupäätöksen syntymiseen.

LukuVarkaus-lapsiraatiin kuuluivat puheenjohtajana Nemo Kauhanen ja jäseninä Tatu Karvinen, Taru Pesonen, Henni Ekola, Emma Pulkkinen ja Saada Suhonen.

Palkinnon arvo on 3500 euroa ja sen ovat perustaneet yhdessä Varkauden kaupunki ja Stora Enso Oyj.

Virvatulen vartijat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime vuoden marraskuussa. Rouva Huu onnittelee voittajaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kielenkäyttö lipsuu teinitytön tunteenpurkauksessa


Terhi Friman: Mummien ei kuulu koskaan kuolla. LK-julkaisut 2011. 57 sivua. Kansikuva Marja Seppälä.
















Tamperelaisen free lance -toimittajan Terhi Frimanin esikoisromaanin Mummien ei kuulu koskaan kuolla teema on samaan aikaan puhki kulunut ja silti tuore. Isovanhempien ja lastenlasten suhteesta on kirjoitettu lukuisia kasvuromaaneja, joista ainakin rouva Huun mieleen ovat jääneet erityisesti Timo Parvelan Poika (Tammi 1989) ja Hannele Huovin Tuliraja (Tammi 1994).

Isovanhemmat ottavat usein nuortenromaaneissa varsinaisten huoltajien roolin, kun nämä eivät kiireiltään tai oman kypsymättömyytensä takia pysty huolehtimaan jälkikasvustaan. Mummien ja ukkien elämä ei enää pyöri kellon ja menestyksen oravanpyörän ympärillä ja niinpä heillä on myös herkkyyttä nähdä nuoren kasvukipujen taakse.

Frimanin nuortenromaanin 15-vuotiaalla Jonnalla ei tosin ole ollut kovin kiinteää tunnesidettä äidinäitiinsä, joka kuolee tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa. Ristiinan mummilassa on vierailtu aina koko perheen voimin.

Mummin merkitys kirkastuu Jonnalle oikeastaan vasta äkillisen menetyksen jälkeen. Tyttö kiinnostuu mummista ihmisenä ja oivaltaa – vanhojen kirjeiden ja päiväkirjojen kautta – että mummikin on ollut joskus nuori ja rakastunut.

Jonna herää suruunsa verkkaisesti ja toimii aluksi perheen ainoana rationaalina ja toimintakykynsä säilyttävänä jäsenenä, kun äiti ja pikkusisko ovat poissa tolaltaan:

Äiti ja Niina itkivät vähän väliä. Äiti soitteli veljelleen muutaman kerran ja kertaisi tapahtua vaikka tiedossahan ne jo olivat. Ehkä ihminen toimii luonnostaan noin, kun se on järkyttynyt. Lopulta otin äidin roolin ja komensin ne molemmat iltapalalle ja nukkumaan. Halusin itsekin jo omaan sänkyyn, omaan rauhaan, ja sitä paitsi kellokin oli vaikka kuinka paljon.


Läheisen kuolemasta huolimatta elämä jatkuu. Jonna ihastuu äkkiarvaamatta rinnakkaisluokan Miksuun ja suru mummin kuolemasta hiipuu vähin erin kesän kuluessa enemmän taka-alalle.

Romaanin kerronta rakentuu Jonnan puhekielisestä minä-kerronnasta, joka on kaikessa lakonisuudessaan ja teinityttömäisessä dramaattisuudessaan kohtalaisen aitoa.

Teksti on ladottu turhan tiuhaan ja pienellä fontilla, marginaalit jäävät lähes olemattomiksi. Onko kyse paperinsäästöstä vai mistä lie ekonomisuudesta, mutta tällainen ladonta tekee karhunpalveluksen lukuelämykselle. Kirjaan on jäänyt myös harmillisen paljon lyönti- tai huolimattomuusvirheitä, jotka kustannustoimittajan editoinnilla olisi saanut helposti pois.

Suurimman kömmähdyksen Friman säästää kirjan loppuhuipennukseen. Miksun ja Jonnan suhteeseen tulee ensimmäinen särö. Jonna näkee poikaystävänsä kaupungilla vieraan tytön seurassa.

-- Samassa huomasin, että hän ei todellakaan ollut yksin. Miksu istui nokatusten ryhdikkään, mustan tytön kanssa. Ei saatana. Tyttö hymyili niin että koko hammaskalusto hohti mustaa ihoa vasten. Sillä oli yllä avonainen vaaleanpunainen toppi. Se oli hyvännäköinen mimmi. Niillä kahdella näytti olevan niin vitun kivaa.


Jonna lietsoo raivoaan vielä entisestään, kun Miksu kutsuu hänet istumaan iltaa pizzeriaan:

-- Jumankauta! Että on tyypillä otsaa! Laitella tekstareita vaikka on juuri istunut kahvilla neekerin kanssa! Äiti on kyllä sanonut, että neekeri on ruma sana, mutta tässä tilanteessa saa olla ilkeä ja vaikka rasisti. Neekeri mikä neekeri. Varmaan jostain Hervannan lähiöstä, suomalaisella sosiaaliavulla elävä naurettava tyyppi. Ei varmasti osaisi kunnolla suomea eikä ikinä pääsisi lukioon eikä amikseen.


Noh. Otavan 1920-luvun Poikien seikkailukirjaston kirjoissa kelmit olivat aina ulkomaalaisia ja sotaa kuvaavissa kirjoissa venäläisiä ryssiteltiin vallan pidäkkeettömästi. Ja edelleen monissa kotimaisissa dekkareissa ja agenttiseikkailuissa pahimmat rötöstelijät tulevat aina rajan takaa. Mutta kotimainen moderni nuortenromaani on ollut tähän asti äärimmäisen tarkka sanavalinnoistaan. Rasismia on käsitelty sekä sortajan että sorretun näkökulmasta (esim. Terhi Rannelan Puhdas valkoinen, WSOY2004, Kari Levolan Dumdum, Tammi 1998, Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini, Tammi 2002, ja Alex-sarja, Tammi 2006–2008), mutta aina lopputulemana on ollut suvaitsevainen, mutta pönäkkää opettavaisuutta karttava sanoma.

Seuralainen paljastuu sittemmin Miksun serkkutytöksi, joka on adoptoitu Keniasta.

Jonnan tunteenpärskäystä ei voi lukea vain teini-ikäisen spontaanina tunnemyrskynä, joka laantuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Jonnan n-nimittelyt vetävät sananmukaisesti maton suvaitsevaisuuskasvatuksen alta.

Yleiskustantajalla tällainen verbaalinen mielenkuoha tuskin olisi mennyt nikottelematta läpi.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Pingviinihupailu jäätiköllä ja runoriehaa Tampereella


Jean-Luc Fromental & Joëlle Jolivet: 10 pikku pingviniä. Ulkoasu Gérard Lo Monaco, Les Associés réunis. Paperileikkauksen suunnittelu Bernad Duisit. Suomentanut Katariina Heilala. 22 sivua. Otava 2011.





Korvaukseksi eilisestä peräti hikisestä Lastenkirjahyllyssä esitellystä Vaarin kinnas –kirjasta paremmin hellepäivään sopiva ranskalainen näyttämökirja 10 pikku pingviiniä.

Se on raikas todiste siitä, kuinka hauskoja ja alati uudistuvia taidonnäytteitä näyttämökirjojen asiantuntijat ja "paperileikkaukseen erikoistuneet insinöörit" saavat aikaan.

10 pikku pingviiniä ammentaa samasta perinteestä kuin vanha brittiläinen lastenloru "Kymmenestä pienestä neekeripojasta", joka antoi aikoinaan innoitusta Agatha Christielle hänen dekkariinsa Eikä yksikään pelastunut (alk. 1939). Lorussa pojat vähenevät yksi kerrallaan traagisin seurauksin. Myös Laura Latvala on Pikku Marjan eläinkirjan (1947) runossa Otto-pojan kaneista hyödyntävät samaa rakennetta.




Pingviinikirjan tyylilaji on toki Christietä – ja Laura Latvalaakin – paljon kevyempi. Jäätikön pingviinit katoavat yksi kerrallaan: yksi humpsahtaa keilan osumasta avantoon, toinen joutuu valaan pyrstön töytäisemäksi, kolmas päätyy pingviinipaistiksi, neljäs hautautuu sulavan iglun alle, viides joutuu tuulenpuhurin vietäväksi ja niin edelleen. Jäljellä on lopulta vain yksi:

1 tuhma pikku pingviini värjötti kylmissänsä yksin.
Se mieluummin olisi kaverin kanssa ollut vieretyksin.
Se lähti matkaan, kun itseksensä ei halunnut enää olla.
Näin pingviinejä lopulta oli kokonaista…




Mutta äläpäs huoli. Pingviinit nimittäin onnistuvat juksaamaan kirjan lukijaa, ja loppu on tietysti onnellinen. Hauskan juonen lomassa opetellaan vaivihkaa myös lukusanoja ja laskemista.

Liikettä, yllätyksiä ja muuttuvia maisemia luodaan erilaisten vetoliuskojen ja kolmiulotteiseksi nousevan näyttämömekanismin avulla. Kirjan suhteellisen pieni koko (20 x 17 cm) on miellyttävä ja voi myös edistää kirjan säilymistä pidempään ehjänä… tai sitten ei.

Kaarina Heilalan suomentamat riimit ovat monin paikoin viihdyttäviä, joskin usein turhan pitkiä rytmin ja nasevuuden kannalta.


Kuluvalla viikolla järjestetään Tampereella toista kertaa Runokaupunki-festivaali, joka levittää runoa ympäri kaupunkia 12. kesäkuuta asti.

Tänään torstaina järjestetään kiinnostavalta kuulostava Kirjailija mediassa -keskustelutilaisuus Tampereen Teatterin kupeessa sijaitsevassa Kulttuuriravintola Kivessä. Mukana keskustelemassa ovat kirjailija Päivi Alasalmi, tutkija Tarja-Liisa Hypén Tampereen yliopistosta, WSOY:n kaunokirjallisuuden kustantaja ja WSOY:n johtoryhmän jäsen Harri Virtanen, Aamulehden uutispäällikko Matti Posio, taiteilijaprofessori Risto Ahti sekä kirjailija ja kustantaja J.K. Ihalainen. Tilaisuuden juontaa Maila-Katriina Tuominen.

Lauantainen Annikin runofestivaali on siirretty Annikinkadun korttelin remontin vuoksi Tampereen ydinkeskustaan Finlaysonin tehdasalueelle Väinö Linnan aukiolle ja lapsille suunnatut tapahtumat on keskitetty kaikki lauantaiksi.

Festivaalialueen laidalla sijaitsevan Työväenmuseo Werstaan toisen kerroksen Työväentalossa on mahdollisuus kuunnella lauantaina

Klo 11.30 alkaen Rouva Pöljänderin runotoosaa ja
klo 14.30 Mona Ratalahti esittää sanoittamiaan ja Sami Sippolan säveltämiä lastenlauluja Koistisen porukan sästyksellä. Alle 12-vuotiaat pääsevät runofestivaaleille ilmaiseksi. Muille liput maksavat 3,5 €.

Koomikko, klovni ja performanssitaitelija Mona Ratalahti vastaa lasten runo-ohjelmasta esiintyen rouva Pöljänderin hahmossa ja esittää sanoittamiaan lastenlauluja Jazz trio Black Motorin muusikoista koostuvan Koistisen porukan säestyksellä.

Runotoosa on rouva Pöljänderin runohetki, jossa kerrotaan Merja Salosen ja Mona Ratalahden uusia ja interaktiivisia leikkirunoja. Rouva Pöljänderin taskusta voi myös vetää nokialaisten lasten tekemiä runoja tai mennä runotoosaan esityksen ajaksi.

Annikin Runofestivaalin tapahtumapaikan Väinö Linnan aukion välittömässä läheisyydessä sijaitseva Lastenkulttuurikeskus Rulla (Finlaysoninkuja 6) järjestää myös runofestivaalipäivänä omaa runo-ohjelmaa lapsille. Ohjelma sisältää lasten runotyöpajan ja runoilijavierailuita.

Rullan estradilla esiintyvät
klo
12.30 Kirsi Kunnas

klo 13.15 Petra Heikkilä

klo 14.00 Kaija Pispa

Rullassa lauantaina klo 11.00-16.00 myös "Runoräätälit" -työpaja, jossa lapset pääsevät askartelemaan oman, kosketeltavan runokuvan. Työpajamaksu 1 €.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Ahtautumisen maailmanennätys?


E. Bulatova & O. Vasiljeva: Vaarin kinnas. Ukrainalainen satu. Suomentanut Vilho Jokela. 33 sivua. Kansankulttuuri 1977. 2. painos SN-kirjat 1986.














Myönnetään. Tämä ei ehkä ole paras hellepäivän kirjavinkki, mutta menköön.

Rouva Huu käveli pitkästä aikaa Tampereen Kuninkaankatua keskustasta ylös Mältinrantaan päin ja huomasi että pikantti tilataideteos on yhä paikallaan. Tiettävästi kukaan ei ole virallisesti ilmoittautunut tämän kinnasinstallaation tekijäksi.




Finlaysonin palatsin puuaidalle on kertynyt viime talvesta lähtien satoja parittomia lapasia, sormikkaita ja hansikkaita. Määrä tuntuu karttuvan jatkuvasti.

Vehreää kesämaisemaa vasten vanuttuneet lapaset näyttävät liikuttavilta. Vaihtuvat säätilat ovat niitä hiukan nujuuttaneet, mutta silti ne seisovat ylväästi – tai nuokkuvat vähän väsähtäneesti – yhä paikallaan.

Tampereella erilaisista vaatekappaleista tehdyillä installaatiolla on pitkät perinteet. Kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen on tehnyt monumentaalisia taideteoksia miesten puvuntakeista, paidoista ja naisten kengistä. Kaikkosen Satakunnankadulle Finlaysonin tehtaan ja Frenckellin välille tien yläpuolelle vuonna 1999 rakentama miesten puvuntakeista koostuva installaatio Varjo oli sykähdyttävä.


Lapasiin liittyvän lastenkirjallisuuden aatelia on ehdottomasti venäläiseen kansansatuun pohjaava nidottu, lapasen muotoon leikatulla kannella somistettu kuvakirja Vaarin kinnas.

Perinteisestä kirjan kantikkaasta muodosta poikkeavat kuvakirjat ovat aina lapselle mieluisia.

Ja tässä sadussa lasta viehättää käsitykseni mukaan erityisen paljon myös ison eläinjoukon ahtautuminen pieneen, mutta viihtyisään tilaan. Lapsihan rakastaa rajattua, ahdasta leikkitilaa: majaleikkien ja nukkekotileikkien suosio perustunee paljolti lapsen halulle kiepahtaa pieneen pesäntuntuiseen turvalliseen ja pienuutensa takia helposti kontrolloitavaan tilaan.

Vaari pudottaa kintaansa kinokseen. Hiiri löytää kintaan ja päättää tehdä sen omaksi pesäkseen. Hiiri sisustaa siitä itselleen sievän asunnon.




Vaan eipä aikaakaan, kun kintaaseen kurkistaa sammakko-pomppija… ja sitten jänis-loikkija, kettu-sipsuttaja, susi-vipeltäjä, villikarju-kulmahammas ja karhu-kuomanen. Kinnas natisee jo saumoistaan, mutta kaikki eläimet mahtuvat kintaan sisälle.




Mutta sillä välin vaari huomasi, että kinnasta ei ollut missään. Hän lähti silloin sitä etsimään. Ja koira edellänsä juoksi.
Juoksi, juoksi ja sitten huomasi: siinä makaa kinnas ja ikään kuin kihisee. Koira silloin haukkumaan:
– Hau, hau, hau.
Eläimet pelästyivät ja ryntäsivät ulos kintaasta pitkin metsää eri suuntiin. Ja vaari tuli ja korjasi kintaanta talteen.



Kirjan jutusteleva ja verkkainen tyyli sekä eri eläimille annetut sointuvat hellittelynimet viehättävät ja kuvat herättävät kaikessa neukkunostalgiaa nostattavassa retrohenkisyydessään lämpimiä tunteita.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Kun sinulta on viety kaikki


Ally Condie: Tarkoitettu. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2011. 326 sivua. Kansikuvan suunnittelu Theresa Evangelista. Valokuva Samantha Alde.












Dystopiasta näyttää tulleen todellinen trendi scifi-pohjaisessa nuortenkirjallisuudessa. Dystopiallahan tarkoitetaan synkkiä tulevaisuuden visioita. Dystooppisissa romaaneissa kuvataan usein alistavaa ja yksilön oikeuksia tiukasti kontrolloivaa yhteiskuntaa ja hallintoa.

Yhdysvaltalaisen Ally Condien trilogian avausteos Tarkoitettu vetoaa varmasti teiniparisuhdetempoilussaan Stephanie Meyerin vampyyriromantiikkaan hurahtaneisiin lukijoihin.

Ja kuten arvata saattaa, Condien kirjojen pohjaltakin ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa elokuvaa. Limenvihreä hempeä kansikuva, jossa päähenkilö Cassie on kuvattu tanssiaismekossaan lasikuplan sisään, on kirjan sisältöön nähden liiankin tyttömäinen: Condien tulevaisuusivisiot viihdyttävät käsitykseni mukaan yhtälaisesti poikia. Condie on työskennellyt aiemmin lukion englannin ja kirjallisuuden opettajana, joten hänen voisi uskoa tietävän, mistä narusta nuoret saa lukemisen pauloihin.

Cassie asuu uudessa uljaassa Yhteiskunnassa tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudessa. Yhteiskunta toimii rationaalisesti ja ennalta arvattavien rutiinien varassa. 17-vuotissyntymäpäivän jälkeen tietokone esittelee nuorille heidän tulevat puolisonsa, joiden valinnassa on pyritty täydelliseen ja parhaiten yhteiskuntaa hyödyttävään lopputulokseen

Cassien sydämen valituksi valikoituu yllättäen ja vastoin odotuksia hänen paras ystävänsä Xander. Pian tietokone antaa Cassielle häivähdyksen myös toisesta mahdollisuudesta, Kystä, jolla on hämmentävä menneisyys ja tyystin erilainen sosiaalinen tausta kuin Cassiella. Kielletty rakkaus leimahtaa liekkiin ja se vaatii uhrauksia myös muilta perheenjäseniltä.

Rouva Huun kaltaista paatunutta humanistia kauhistutti Condien kehittelemä ajatus siitä, että yhteiskunta on seulonut menneestä sadan taideteoksen valiolistoja, sillä

--- Kulttuurissa on liikaa tungosta ja epäjärjestystä. Silloin muodostettiin komiteoita valitsemaan sata parasta kaikesta: Sata laulua, Sata maalausta, Sata tarinaa, Sata runoa. Loput tuhottiin. Iäksi. "Ihmisten parhaaksi", Yhteiskunta sanoi, ja kaikki uskoivat, koska siinä oli järkeä. "Miten voisimme arvostaa jotakin täydestä sydämestämme, jos hukumme runsauteen?"


Condien romaani ottaakin kiinnostavalla tavalla kantaa 2000-luvun ihmisen tietoähkyyn ja haluun down-shiftata elämäänsä. Uusi Yhteiskunta on nimittäin korjannut edeltäneen yhteiskunnan tekemät virheet:

Teknologia oli kaikkien ulottuvilla, sitä oli liikaa, ja seuraukset olivat tuhoisat. Nyt meillä on vain tarpeellinen perusteknologia – päätteet, lukulaitteet, kirjoittimet – ja tieto on tarkoin rajattua. Ravitsemusasiantuntijoiden ei esimerkiksi tarvitse osata ohjelmoida ilmajunia, eikä ohjelmoijien tarvitse osata valmistaa ruokaa. Kun ihmiset saavat erikoistua tällä tavalla, he eivät huku tiedon tulvaan. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Ja niin kuin Yhteiskunta meitä aina muistuttaa, tieto teknologia eivät ole sama asia. Tieto ei voi pettää.


Kullakin yhteiskunnan kansalaisella on siis oma roolinsa ja tehtäväänsä. Cassia oivaltaa, että hänen sukunsa on tuomittu lajittelemaan erilaisia asioita, kun taas Kylla on myös taito luoda uutta. Ky opettaa Cassialle kaunokirjoitusta salaa, ja tyttö lumoutuu kirjainten kaarevista muodoista ja kauneudesta. Dylan Thomasin runoudella on Cassialle ja Kylle aivan erityislaatuinen merkitys.

Yhteiskunta suhtautuu järkiperäisen käytännönläheisesti myös maalliseen mammonaan: jokaisella kansalaisella saa nimittäin olla vain yksi omistusesine. Cassia saa isoisältään (ennen tämän ennalta määrättyä kuolemaa 70-vuotiaana) vanhan puuterirasian, kunnes yhteiskunta päättää että omistusesineistäkin on luovuttava, sillä ne synnyttävät eriarvoisuutta kansalaisten välille. Niin ikään muistot ovat kiellettyjä, sillä eihän kukaan halua tietää mitään menneisyydestä. Tarpeen mukaan muistoja voidaan myös pyyhkiä kemiallisesti pois mielestä ja näin ylläpidetään yhteiskunnan seesteistä harmoniaa.

Condie yhdistää notkeasti teiniromantiikan ja tieteiskirjallisuuden visiot toisiinsa. Tarkoitettu on viihdyttävä lukuromaani, joka antaa ajattelemisen aihetta monenikäisille lukijoille. Ja ennen muuta sen luettuaan tuntee äärettömän suurta kiitollisuutta rikkaasta, moniäänisestä ja perinnetietoisuutta arvostavasta kulttuurista, joka arvostaa yksilöllisiä ja alati muuntuvia taide-elämyksiä.

Myös Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen vast ikään ilmestynyttä nuortenromaania, Routasisaruksia, (WSOY) mainostetaan "tyylipuhtaana kotimaisena dystopiana". Synkkiä tulevaisuuden visioita löytyy myös Seita Parkkolan Viimasta (WSOY 2006) ja Usvasta (2009).

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kuvittajapalkinnot konkarikuvittajalle, läpimurron tehneelle ja uudistajalle














Kuvittajat ry:n joka toinen vuosi jaossa olevat kuvittajapalkinnot myönnettiin eilen Oili Tanniselle, Jussi Kaakiselle ja Carlos Da Cruzille.

Oili Tannisen Kieku-palkinto on elämäntyöpalkinto. Tanninen (s. 1933) on julkaissut yli 20 kirjaa, sekä tehnyt useita tv-animaatioita. Tunnetuimpia näistä ovat hänen Miiru- ja Nunnu-sarjansa, joihin Rouva Huun aikainen lapsisukupolvi tutustui kuvakirjojen lisäksi myös televisioanimaatioina.

Oili Tannisen ensimmäinen kuvakirja, Miiru menee kalaan (1961), syntyi omien lasten viihdykkeeksi perheen asuessa Tannisen miehen, Yleisradion kirjeenvaihtajan Aarne Tannisen , työkomennuksen takia Moskovassa.

Koska taiteilijatarvikkeista oli pulaa, Tanninen käytti kuvitukseen revittyä ja leikattua väripaperia. Palkintoperusteluissa kiitetään Tannisen modernia, graafista kuvitustyyliä, joka näyttää rohkealta ja raikkaalta vielä 50 vuotta myöhemminkin. Tannisen teoksia on käännetty useille kielille, esimerkiksi japaniksi, italiaksi ja saksaksi.

Kaiku-palkinnon läpimurrosta kuvittajana sai Jussi Kaakinen (s. 1978). Hän on monipuolinen kuvittaja, joka vaihtaa sulavasti tyyliä toteuttaen jokaisen kuvituksensa taidokkaasti erilaisia kuvitustekniikoita yhdistellen.

Kaakinen on kuvittanut tieto- ja lastenkirjoja sekä kirjankansia ja tehnyt lehtikuvituksia ja sarjakuvia. Hänen kuvittamiaan teoksia ovat muun muassa Suomen lasten historia , Suomen lasten taidehistoria ja Risto Isomäen kirjan perustuva Sarasvatin hiekkaa -sarjakuva-albumi. Viime vuonna ilmestyi Timo Parvelan tekstiin perustuva Taro maan ytimessä (WSOY), joka on ensimmäinen Kaakisen kuvakirjakuvitus.





Kukko-palkinto ansioista oppikirjankuvittajana myönnettiin ranskalaiselle Carlos Da Cruzille. Da Cruz on tyylillisesti kiinnostava poikkeus suomalaisessa oppikirjankuvituksessa. Sekä Suomessa että Ranskassa kuvittajana työskentelevä Carlos da Cruz ilmoitti jo koululaisena haluavansa sarjakuvapiirtäjäksi, ja sarjakuvamaisuus näkyykin hänen kuvituksissaan, jotka ovat täynnä toimintaa.

Hän on muun muassa kuvittanut ja taittanut useita Tammen oppimateriaalien Treenikirjaston kirjoja sekä kuvittanut Tammen matematiikan oppikirjoja sekä WSOY:lle kielten oppikirjoja.

Kuvittajat ry on jakanut Kieku- ja Kaiku-kuvituspalkintoja vuodesta 2005. Kukko-palkinto lisättiin Kuvittajien palkintoihin vuonna 2007. Palkintona annetaan 5 000 euroa ja käsintehty kuvitusoriginaali.

Lastenkirjahylly onnittelee kaikkia kuvittajapalkinnon saaneita alansa taitajia. On hienoa, että korkeatasoinen ja jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja etsivä lastenkirjataide huomioidaan säännöllisesti palkinnoilla.