keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kuvakirjasta on moneksi





Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset. Petra Heikkilän samannimisen kuvakirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula. Esitys Ilpo Mikkonen. Visualisointi ja nuket Heini Maaranen. Musiikki Tapani Rinne, miksaus ja äänitys Konsta Mikkonen. Ensi-ilta Annantalossa Helsingissä 27.9.2016. Kesto 30 min. Ikäsuositus +3. www.pikkukulkuri.fi.







Rouva Huu havahtui taas eilen siihen, kuinka moniaalle lastenkirjallisuus parhaimmillaan rönsyää.

Nukketeatteri- ja teatteriesitykset ja muut lastentapahtumat pöyhivät ansiokkaasti myös hieman vanhempaa lastenkirjatarjontaa.

Poikkitaiteelliset esitykset välittävät parhaimmillaan lastenkirjallisuuden visuaalisen ja kerrontaan liittyvän hurmoksen myös toisen taidelajin keinoin. 

Näin kävi eilen Annantalolla Helsingissä, missä sai ensi-iltansa  Ilpo Mikkosen kiertävän PikkuKulkuri –nukketeatterin uusi nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset, joka pohjautuu Petra Heikkilän 12 vuotta sitten ilmestyneeseen kuvakirjaan Veljekset kuin ilvekset (Lasten Keskus 2004). 

Erityisen lystin nukketeatterielämyksestä teki se, että sain kokea sen yhdessä kuvakirjan tekijän sekä tämän lasten ja kirjan kustannustoimittaneen Arja Kanervan kanssa. 

Eli kaikki neljä seuralaistani olivat rautaisia asiantuntijoita teoksen suhteen.  

Kuvakirja kertoo Otto-ilveksestä, joka asuu Pikkutilkkumaassa porottavan auringon alla yhdessä runolijavanhempiensa Leo Bardin ja G. Bardin kanssa. 

Otolla on identiteettikriisi. Se haluaisi että turkissa olisi yhtä paljon pilkkuja kuin äidillä ja isällä. Ja Otto myös pitkästyy ja kaipaa itselleen kaveria. Vanhemmat selittävät, miksei pikkusisarusta voida toimittaa: Otto on nimittäin haikaran tuoma ottolapsi, ja sitä paitsi kotoisin kaukaa Pohjolasta.

Näistä erilaisuuden tunnoista, perheyhteydestä ja identiteetin etsinnästä PikkuKulkuriin on tehty sympaattinen ja eloisa kehitystarina.


 Heini Maaranen on hyödyntänyt kierrätysmateriaaleja ja
luonut näin mukavalla tavalla rouheat, alkuperäiselle
kuvakirjalle uskolliset eläinhahmot sekä jännittävät puitteet Oton
kotipuulle ja -pesälle. Valokuvan copyright Caius Andreas Bruun/ PikkuKulkuri.  



Teija Sivulan dramatisoinnissa alkuteoksen rakennetta on takautumien osalta ymmärrettävästi muutettu. Sen sijaan kuvakirjan dialogissa paljon käytetty riimitys on hauskasti säilytetty, ja se tuokin Ilpo Mikkosen tulkintaan hauskaa rytmikkyyttä. 

Mikkonen on koko ajan esityksessä näkyvillä. Hänen mukavalla tavalla eleetön olemuksensa ei kuitenkaan vie huomiota nukketeatterin todellisilta tähdiltä ja esiintyjiltä eli nukketeatterinukeilta. 

Joitakin kirjan ulkopuolisia kerronnallisia nyansseja tai lapsiyleisön ”koukutuksia” on toki tehty, mutta alkuteoksen henkeä silti kunnioittaen. 

Puolen tunnin mittaan koottua tempoltaan verkkaista esitystä seurasi Annantalolla voimakkaasti myötäelävä yleisö. Otto käytti auringonkukan siemenen istutukseen  luonnonmukaista lannoitetta, ja sekös lapsia hauskutti, kuten myös Oton lapsekas puheenparsi...  

Suurin henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni liittyi Heini Maarasen loihtimaan  rikkaaseen ja kuvakirjan väriskaalaa toistavaan huiman hienoon visualisointiin. 

Alkuperäisessä kuvakirjassa on yhdistetty kollaasitekniikkaa, mm. kangasta, paperia, teippiä, sulkia, pieniä esineitä ja virkkuutöitä, akryylikuvituksen lomaan. (Yli kymmenen vuotta sitten kollaasitekniikka ei ollut vielä yhtä yleistä kuvakirjoissa kuin nykyisin!) 

Myös Maarasen lavastuksessa virkatut pikkuliinat  tekevät Oton ja vanhempien kotipuusta eksoottisen, ja yksi keltainen liina toimittaa myös auringon virkaa taivaalla. Ja eläinaiheiset nuket ovat tismalleen, silmänpilkettä myöten, identtiset alkuperäisten kuvitusten kanssa!

Tänä vuonna oman kiertävän ammattinukketeatterin perustanut Ilpo Mikkonen on koulutukseltaan lastentarhanopettaja. Hän on työskennellyt aiemmin nukketeatteri Sampossa ja tehnyt myös paljon lastenohjelmien ja animaatioiden dubbauksia, antaen äänensä muiden muassa Muumi-animaatioiden Nipsulle!  




torstai 22. syyskuuta 2016

Pienten poikien isot tunteet ... ja tuoksut


















Miikka Pörsti: Kaikkien juhla, kuvitus Marika Maijala, 144 sivua, Tammi 2016.








Tuossa kulman takana on metsä ja metsän takana rivitalo. 
Näethän sen? 
Se on siitä erikoinen talo, että se kasvaa pituutta aina kun uusi perhe muuttaa siihen. Erikoista on myös se, että lähellä on kerrostalo, joka kasvaa korkeutta aina kun uusia asukkaita ilmaantuu. 
Pian kerrostalo varjostaa jo rivitaloa, mutta se aika ei ole vielä. Siihen asti elämä rivitalossa jatkuu niin kuin ennenkin. Kai. 
Outoa tässä kaikessa on vain se, että rivitalon pihassa on leikkikenttä, joka pienenee vuosi vuodelta. Näin tuumii eräs Kettu-Petteri eli Koopee, yksi rivitalon asukkaista, samalla kun yrittää ähisten päästä pois vauvakeinusta.

Toisinaan on hyvä tarkata sitä, millaisin keinoin kirjailija haluaa ankkuroida lapsilukijan kirjan ääreen – eli kuinka paljon kirjailija hoksaa panostaa romaanin ensimmäisiin virkkeisiin.

Miikka Pörsti menee esikoisessaan Kaikkien juhla suoraan asiaan, mutta ei ihan perinteisellä tavalla.

Sovinnaisiin kerrontaratkaisuihin ja näkökulmiin ei päädytä myöhemminkään, ja juuri tämä omintakeisuus ja tuore näkökulma lapsen arkeen tekee Kaikkien juhlista Mari Kujanpään Emman salaisen toiveen (Otava 2016) ohella syksyn kiinnostavimman lastenromaanin.

Toista luokkaa käyvän Kettu-Petterin kaverit on kuvattu hurmaavasti. Lippe on saanut lempinimensä siitä, että hänellä on niin monta lippistä. Juuston perheessä syödään paljon juustoa, sillä äiti on kotoisin Ranskasta. Nallen nimi on oikeastikin Nalle ja hän kutoo jatkuvasti.

Myös naapurin sedällä, herra Jargonilla,  on kirjan loppua kohti tärkeä roolinsa  muutoinkin kuin nalkuttajana ja pihan vahtina.

Kettu-Petterin nimeäkään ei lukijan tarvitse kauan ihmetellä. Koopee on vähän itsekeskeinen juonittelija ja erittäin spontaani kolttosten tekijä,  mutta toisaalta myös äärimmäisen symppis tyyppi, jota itseäkin ”hävettää jokin oma hölmö teko aika usein, melkein joka päivä”. 

Ehkä Kettu-Petterillä on myös vähän ongelmia tunteiden hillitsemisessä, mutta kenelläpä meistä ei nykyisin olisi? 

Poika muistuttaa Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeliä: molemmat ovat spontaaneita hosupettereitä, joiden sydän on silti puhdasta kultaa. 

Koopeellä on myös erityinen taito: hän pystyy kiperässä tilanteessa mielikuvittelemaan  eteensä luukun ”josta pääsee pujahtamaan paikkaan, joka on hauskempi”!

Rivitalon kaveriporukkaan tulee jännitettä, kun taloon muuttaa Muhammad ”Muhis” Hasan perheineen. 

Koopee töksäyttää ensi sanoikseen ihmetyksensä, mitä Muhis tekee heidän talossaan.

Ja Muhis vastaa  Salon murteella:

Me muutettii tän Hesaa. Mää asusi enne Salos. Onks toi sun pallos tual? Saaks määki pelata sil? Ja ketä sää sit muute ole?


Marika Maijala osaa taitavasti kiteyttää suurpiirteisistä paksuista
siveltimenvedoista huolimatta kuvituksiinsa isoja tunnetiloja. Maijalan
kuvitusta Miikka Pörstin lastenromaaniin
Kaikkien juhla (Tammi 2016). 


Kettu-Petterin elämä menee Muhiksen muutosta ihan sekaisin. Isä tietää kertoa, että Muhiksen perhe on oikeasti kotoisin Irakista:

”Hä.” 
”Irakista. Irak. Se on maa. Ne on irakilaisii, jotka tulee sieltä. Siellä on ollut sotaa ja kaikkia ongelmia ja sieltä on lähtenyt liikkeelle kodittomia ihmisiä, joita kutsutaan pakolaisiksi.” 
”Tä?” 
Sana pakolainen kuulostaa Ketun korvaan yhtä oudolta kuin sana koditon. Mitä ne olivat pakosalla ja miksi niillä ei ollut kotia, hän olisi tuuminut, jos olisi osannut. 

Koulun pihalla kuhisee ja paljon tapahtuu myös muiden katseilta piilossa.
Marika Maijalan kuvitusta Miikka Pörstin lastenromaaniin 
Kaikkien juhla (Tammi 2016).  


Kettua ketuttaa koko Muhis, ei vähiten siksi, että Muhis on saanut pelata kaverinsa luona Ruotsissa Playstation nelosta, ja Ketulla on vain isän kämäinen Playstation kakkonen. 

Nopeasti koko kaveripakka on Ketun mielestä ihan sekaisin. Ketun mieliharmiksi muiden kavereiden mielestä Muhis on ihan ookoo jätkä.

Kettu ei tätä purematta niele ja hän keksii, kuinka voi kostaa kaikille.

Kiusaaminen on tänä syksynä esillä useammassakin lastenkirjassa: Katri Kirkkopellon Piki-kuvakirjan (Lasten Keskus) ohessa on ilmestynyt myös vanhemmille ja päiväkotiväelle suunnattu Kirkkopellon kuvittama Tiina Haapsalon ja Laura Revon opaskirja Mun ja sun juttu. Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä. Pikin nimi juontuu hankkeen nimestä ”Pienetkin kiusaa”. 

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen Näkymätön (Lasten Keskus) on aiheeltaan identtinen, mutta tyyliltään ja toteutukseltaan silti aivan erilainen.

Pörstin Kaikkien juhla on erityisen kiitoksen arvoinen nimenomaan kiusaajan näkökulman takia. Kettu-Petterin tunteiden prosessin kuvaus on uskottavaa ja kaikissa vähän kyseenalaisissakin käänteissään perin inhimillistä.

Puhekielisyys tuo lastenromaaniin ihan oman uskottavan ja eloisan säväyksensä, joskin se voi tehdä hiukan alle tai yli 10-vuotiaalle lukijalle vähän lisähaastetta.

Miikka Pörsti (s. 1983) asui varhaislapsuutensa Ranskassa ja on sittemmin työskennellyt myös  kulttuurikeskus Villa Karossa Beninissä.  Kiinnostava tieto on sekin, että Miikka Pörstin äiti on lasten- ja nuortenkirjailijana tunnettu Sisko Latvus.










tiistai 20. syyskuuta 2016

Otetaan mittaa eläimistä












Carlos da Cruz: Eläinten mitalla, käsikirjoituksesta suomentanut Anniina Mikama, 36 sivua, Teos 2016.






Ranskassa vuonna 1972 syntynyt ja vuodesta 2001 Suomessa asunut Carlos da Crutz on kiinnostava kuvittaja, jonka tunnistettava tyyli näkyy  sekä lasten tietokirjoissa, kuvakirjoissa, helppolukuisissa lastenromaaneissa että oppikirjakuvituksissakin.

Kymmenen ikävuoden molemmin puolin lapset nauliutuvat usein pitkiksi toveiksi Guinnessin ennätysten kirjan detaljien ääreen.  

Eläinten mitalla hyödyntää tätä viehtymystä, mutta toteutus on tuore ja oivaltava.

Aiemmat da Cruzin kuvittamat lasten tietokirjat ovat olleet sekä tekstin että kuvan osalta täpö-täynnä nippelitietoa, punnittua faktaa ja triviaa.

Ne ovatkin olleet – rouva Huun mielestä – eräänlainen jatkumo lastenkirjallisuudessa yleistyneille hulina-vilinä -kirjoille, joiden täyteen pakatuilta kuva-aukeamilta on pitänyt etsiä tiettyjä yksityiskohtia.

Eläinten mitalla on da Cruzin ensimmäinen oma lasten tietokirja, ja se on karsitun ja oivaltavan rakenteensa puolesta juuri siksi erityisen kiitoksen arvoinen.


Siilin koon havainnollistamiseksi paras vertailukohta on ihmisen jalka.
Carlos da Cruzin kuvitusta tietokirjaan Eläinten mitalla (Teos 2016).


Lasten tietokirjallisuudessa on erilaisia koulukuntia yhtä paljon kuin on tekijöitäkin. 

Halutaanko kaataa hyvää tarkoittavan aikuisen mielestä ”tolkun tietoa” lapseen isolla saavilla vai sittenkin lapsiystävällisemmin ja lapsen intressejä kuunnellen maltillisemmin teelusikallisella?

Da Cruz kuuluu mitä ilmeisimmin tuohon maltilliseen koulukuntaan.

Hänen tietokirjailijan identitteettinsä on myös likeistä sukua Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla vuodesta 2012 julkaistuille lasten tiedekysymyksille, joihin eri alojen asiantuntijat vastaavat selkeästi ja lapsen tiedonjanoa kunnioittavasti.

Da Cruz rakastaa selvästi numerotietoa, mutta hän osaa kuvittaa, havainnollistaa ja suhteellistaa niitä innostavasti. 

Kirjan sisäkannessa on monenlaista ihmisen mittaan liittyvää tietoa. Mutta kirjan kansien sisällä keskitytään faunan kokovaihteluihin, mutta asian havainnollistamiseksi käytetään ihmistä kaikilla aukeamilla vertailukohtana.

Faktalaatikot on taitettu hauskasti aukeamille. Voi vain kuvitella, minkälaista karsimista tekijä on joutunut tekemään mukaan mahtuvan faktan osalta.


Sinivalaan rinnalla ihminen näyttää jo pikkuruiselta. Carlos da Cruzin kuvitusta tietokirjaan Eläinten mitalla (Teos 2016)

Loogisesti edetään pienimmästä suurimpaan –  kolibrin munasta 37 metriin yltävään hiusmeduusaan. Hauska ”jäynä” onkin se, että se mittasuhteiltaan suurin ei oikeasti olekaan fyysisiltä mitoiltaan järisyttävän iso!

Lasten tietokirjatarjonnassa valtaosa on käännöksiä. Tässä da Cruzin kirjassa korostuu mainiosti se, kuinka tärkeää on,  että tietokirja antaa samastumispintaa suomalaiselle lapselle. 

Kimalaiskolibrin munasta kerrotaan muun muassa seuraavaa:

Linnun muna on noin 1 senttimetriä korkea ja se painaa suunnilleen 1 gramman. Se on siis samankokoinen kuin mustikka, niin pieni että sen voi nielaista vahingossa kokonaisena.

Kirjan graafinen yleisilme on rauhallinen. Värimaailma on lempeän murrettu, eläinhahmot ovat pelkistettyjä, mutta lajityypiltään tunnistettavia. 

Ihmistä kuvataan perspektiivioppiin nähden välillä virheellisesti samanaikaisesti edestä ja profiilina, mutta juuri tällalinen veikeä yksityiskohta tekee standardityyppisistä ihmisistä eläviä ja saa aikaa hauskaa vuorovaikutusta suhteessa eläimiin.