perjantai 26. toukokuuta 2017

Rajatiloja... ja rakkautta









Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Suomentanut Kristiina Vaara, 412 sivua, Gummerus 2017.

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, kuvittanut David Yoon, suomentanut Helen Bützow, 319 sivua, Tammi 2017.








Nuortenromaanien vetoapuna käytetään jo  erikoissairauksia, jotka hipovat  friikkiyden rajoja. 

Päähenkilöllä on entistä useammin jokin todella harvinainen diagnoosi, joka haittaa monin tavoin heidän arkeaan. 

Raflaavista aiheistaan huolimatta nämä kaksi nuortenromaania onnistuvat sohaisemaan Suomessakin ajankohtaista keskustelua ruskeista tytöistä ja feminismistä.

Kukapa ei olisi joskus lapsena tai vielä aikuisenakin saanut pinttymän olla astumatta katulaatoituksen rajakohtiin tai asettanut erilaisia ehtoja sille, mitä tapahtuu, jos liikennevalot ennättävät vaihtua punaisiksi ennen kadun ylitystä.

16-vuotiaan Evien tilanne on huomattavasti  kiperämpi: hänellä on OCD, obsessive-compulsive disorder, pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö, joka ilmenee muun muassa bakteerikammona ja siihen liittyvinä erilaisina pakkotoimintoina. 

Psykiatrisen sairaalan hoitojakson, pitkän lääkityksen ja terapian jälkeen tytön pitäisi aloittaa uudessa koulussa ja luoda itselleen ihan uusi identiteetti. Mutta rakkaushormoneille ei voi mitään, ja äkkiä  Eviellä onkin taas menossa kontrolli sekaisin…

Romaani kuvaa riipivästi Evien perhedynamiikkaa:  kukin perheenjäsen reagoi tilaa vievään sairauteen vähän eri tavoin.

Vaikka asetelmat muistuttavatkin yhdysvaltalaista teinihöttöromantiikkaa, niin  Holly Bourne on varustanut Evien ja hänen ystävänsä  Amberin  ja Lottien myös fiksulla feministisellä asenteella.   

Hauskasti Bournen romaani liittyy myös klassisen tyttökirjallisuuden traditioon, jossa on aina perustettu yhdistyksiä ja salakerhoja milloin minkäkin aatteen tai elämänkatsomuksen innoittamana. Tyttökolmikko perustaa Vanhapiika-kerhon, jossa he keskustelevat sukupuolinormeista ja kyseenalaistavat kärkkäästi myös toistensa ennakkoluuloja. Kirjan valttina on tyttöjen solidaarisuus.  Trilogian seuraavissa osissa näkökulman saavat Lottie ja Amber.

Kirjan lopussa on Holly Bournen haastattelu, jossa hän kertoo halunneensa puuttua mielenterveysongelmaisten stigmaan. Hän  työskentelee hyväntekeväisyyssivustolla TheSite.org, jonka kupeeseen avattiin myös seurustelua ja ihmissuhteita työstävä rinnakkaissivu Madly in Love.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa tuskin olisi päätynyt suomennettavaksi ilman romaanista tehtyä elokuvasovitusta, joka tuli Suomen ensi-iltaan äskettäin.

Madelinella on harvinainen immuunipuutostauti SCID ja sen vuoksi hän elää täysin suljettua elämää kotonaan lääkäriäidin valvovan katseen alla. Tyttö on tyytynyt outoon kohtaloonsa, kunnes naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Olly, joka odotuksenmukaisesti sytyttää rakkauden roihun suojattua elämää eläneen Madelinen sydämeen – monella tavalla kohtalokkain seurauksin.


Romaanin jännite  ulottuu melkein kohtalokkaaseen karkumatkaan asti, mutta loppuratkaisu tuntuu kertakaikkiselta flopilta. Silti on helppo uskoa, että teinityttöihin Yoonin kielletty rakkaus vetoaa: sen elementeissä on paljon samaa kuin Eric Segalin hippiklassikossa Love Story (1970, suom. 1971). Amerikkalaisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluvat myös lukuisat kirjallisuusviitteet, kaaviot, muistilaput, tekstiviestit ja listaukset.  

tiistai 23. toukokuuta 2017

Voi pojat






















YLE:n uutisissa nostettiin eilen taas huolikerrointa poikien vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta.

Toimittaja Mia Gustafssonin laatiman jutun kärkenä todettiin, että yläkouluikäisille pojille suunnattua kotimaista kirjallisuutta ei ole paljon tarjolla.

Tv-uutisissa pojille sopivan lukemisen puute oli verkossa julkaistua uutisartikkelia korostuneemmin esillä ja väite pojille sopivan lukemisen vähäisyydestä kuultiin nuortenkirjailija Mika Wickströmin suusta.

Hän aloitti viime vuonna jalkapalloaiheisen nuortenkirjasarjan (avausosa Meidän jengin Zlatan, 2016, arvio julkaistu Helsingin Sanomissa). Idea kirjasarjaan tuli tarpeesta saada omalle pojalle mielekästä luettavaa. 

Mika Wickström (s. 1965) aloitti uransa 1990-luvulla jalkapalloaiheisella esikoisromaanilla Hienoosokeria (1991 WSOY). Sittemmin hän on kirjoittanut realististen nuortenromaanien ohella myös urheiluaiheisia romaaneja nuorille sekä yleisiä tietokirjoja urheilusta.

Media tekee nykyisin aiempaa enemmän henkilövetoisia juttuja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.  Eittämättä myös Mika Wickström sai YLE:n uutisnostossa hyvin näkyvyyttä uudelle sarjalleen. 

Mika Wickström haastoi nuoria mieskirjailijoita kirjoittamaan poikia kiinnostavista aiheista. Tiedotusvälineet rakastavat raflaavia kärjistyksiä. Pojille on toki edelleen kotimaista tarjontaa, eli ihan tyhjiössä ei sentään eletä. 

Suomenruotsalaisten poikien osalta tilanne on paljon kiperämpi: valinnanvaraa ei nimittäin ole lainkaan!

Katarina von Numers-Ekman on työskennellyt suomenruotsalaisten lukemislähettiläänä kolmen vuoden ajan kiertäen kouluissa puhumassa lukemisesta koululaisille, opettajille ja lasten vanhemmille. 

Kansallismuseossa keväällä järjestetyssä seminaarissa Att kunna och vilja läsa, Hur ska vi stärka läsandet bland barn och unga i Svenskfinland?  von Numers-Ekman toi ilmi akuutin ongelman: suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tyyten naisten aluetta.  



+12 –vuotiaille pojille kirjoittavat Wickströmin lisäksi muun muassa Jyri Paretskoi, Kalle Veirto, Aleksi Delikouras, Ilkka RemesJari Mäkipää, Antti Halme, Jukka-Pekka Koskinen (Benjamin Hawk -sarja), Jukka-Pekka Palviainen ja Markku Karpio.

Poikien lukemisen vähentymiseen liittyvän ongelman ydin on mielestäni siinä, että pojat ottavat nykyisin lukutaidon haltuun hyvin yksilöllisessä tahdissa.  

Siksi tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän riittävän isotekstisiä, väljään ladottuja ja houkuttelevasti kuvitettuja teoksia kiinnostavista aiheista.

Tämä asettaa haasteita kustantamoille, jotka haluavat kirjamarkkinoinnilleen riittävästi katetta:

– Jos puhutaan kirjasarjoista, niin niissä vaikuttavat varmasti talouden realiteetit. Pojat lukevat yhä vähemmän, joten se on kustantajille riski. Tämä on vaikea yhtälö, myöntää Wickström.

Timo Parvelan ja norjalaisen Bjørn Sortlandin Kepler62 on erityisen hyvin suunniteltu sarja: sitä lukevat kirjaston-hoitajien havaintojen mukaan yhtälailla sekä kakkos- että kahdeksasluokkalaiset! Pasi Pitkäsen upea ja taitollisestikin jäntevä kuvitus saa sarjassa ansaitsemansa tilan. 

Kuvituksen merkitystä luetun ymmärrystä tukevana elementtinä ei Suomessa vielä oikein ole oivallettu. Välillä kuvitus voisi jopa ottaa vetovastuun tarinan kuljetuksesta, Kuten Kepler62:ssa tapahtuukin.  

Toisaalta poikien lukuinnon nostatuksen ei pitäisi olla kirjailijan sukupuoleen sidottu. Esimerkiksi Tuula Kallioniemen  ja Ansu Kivekkään teokset kolahtavat myös poikiin.  

Tarjonnan monipuolisuutta isompi haaste onkin päivittää lasten ja nuorten vanhempien sekä opettajien tietämystä uusimmasta lasten- ja nuorten-kirjallisuudesta, sen aiheiden monipuolisuudesta ja lajikirjosta. 

Tähän tarpeeseen pyrkii opettajien osalta vastaamaan Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Sat@Oppi, joka järjestää yliopistonlehtori Juli Aerilan ideoiman, syksyllä käynnistyvän ja opetushallituksen rahoittaman täydennyskoulutuksen Lukemattomat lukemaan – taitoa ja motivaatiota vastahakoisten lukijoiden lukemiseen

Minullakin on ilo olla mukana koulutuksen sisältöä tuottamassa.

Turussa ja Raumalla toteutettava koulutus on suunnattu esi- ja perusopetuksen opettajille ja ilmoittautuminen on juuri alkanut. 








keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Sykettä nostava kotimainen kuvakirja














Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, 24 sivua, WSOY 2017.






Kun sain  ennakkotiedon tämän kuvakirjan ilmestymisestä, hihkaisin ääneen.

Mitä syntyy, kun kaksi rautaista ammattilaista kohtaavat toisensa ja antavat parastaan?

Jukka Laajarinne liikkuu suvereenisti lastenkirjallisuuden tontilla. Hänen kuvakirjatekstinsä yllättävät ja haastavat aina lukijansa – mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Elina Warsta, kuvittaja jo toisessa polvessa, on tehnyt  monia lasten runokirjojen ja kuvakirjojen kuvituksia, mutta todellisen taituruutensa hän näytti oikeastaan vasta kuvituksessaan Tomi Kontion Koira nimeltään Kissa –kuvakirjaan (Teos 2015). Se on harvinainen esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta kuvakirjassa. 

Laajarinteen ja Warstan kevään uuden kuvakirjan nimi vihjaa, että nyt ammennetaan rakastettujen klassikkosatujen maailmasta.  
Pieni Multakutri asui vanhempiensa kanssa suuren vanhan metsän laidalla. Pihassa heillä oli pieni kanala ja melkein yhtä pieni kasvimaa. Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä. Kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme. Kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanut nimensäkin.

Multakutrin perhe on rutiköyhä. Joku käy yöllä verottamassa kanakantaa ja vanhemmat ovat murheen murtamia.



Multakutri ei jää vanhempiensa tavoin pyörittelemään peukaloitaan,
vaan  lähtee pelkoja päin aidolla supersankarin asenteella. Elina Warstan kuvitusta
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017). 



Multakutri ottaa sienikirjan ja sieniveitsen,  kasvioppaan, kiikarin ja haulikon (!) ja lähtee urheasti metsään. 

Joku on riehunut siellä  aiheuttaen  hävitystä ja kaaosta, syönyt marjamättäät tyhjiksi ja myllännyt sammaleet. 

Multakutri tähyää kiikareillaan suolle ja saa tähtäimeensä nahkaiset siivet ja kiiltävät suomut, pitkät kynnet… ja verkkosilmät.

Laajarinteen tarina yllättää  viekkaasti lukijansa. Siinä on samaa lapsilukijan omien hoksottimien ja johtopäätösten kunnioitusta kuin Jon Klassenin kuvakirjadekkarissa Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). 

Lastenkirjoissa pelkoa liennytetään usein paljastamalla pelon kohde araksi ja epävarmaksi. Mutta nyt ei tyydytä tähän kliseiseen ratkaisuun, vaan otetaan radikaalimmat keinot käyttöön. 

Laajarinne psyykkaa sankariaan ylittämään itsensä ja pahimmat pelkonsa, ja alitajunnan syövereistä tullaan voimaantuneena takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kuinka nokkelasti Multakutri kääntääkään tilanteen kaikkien eduksi!

Jukka Laajarinne on kuvakirjan tekstin tekijänä velho: hän karsii turhat rönsyt pois ja jättää kiitettävän paljon kuvittajan kerrottavaksi, esimerkiksi ensimmäisellä aukeamalla, kun Warsta esittelee Multakutrin rakentamassa haastavaa kivipyramidia. Lukija luopuu oitis ensimmäisestä mielleyhtymästä Kultakutri ja kolme karhua -satuun. Multakutri on toimen tyttö, jolle mikään ei ole mahdotonta.  



Multakutrin voimaantuminen ja perinteisen mörön ja takaa-ajatun
valta-asetelman purkaminen on visualisoitu tehokkaasti. 
Elina Warstan kuvitusta 
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017).  


Warsta on luonut synkän metsämaiseman, josta löytyy kuitenkin piinaavaa jännitystä pehmentäviä elementtejä: esim. pastellivärejä, lepattavia perhosia ja kimmeltävää hämähäkinverkkoa.

Aukeamissa on syvyyttä ja kolmen kuvan sarjaan pilkottu takaa-ajokohtaus kouraisee aivan oikeasti katsojan vatsanpohjasta.

Seuraavan aukeaman (kuvituskuva yllä) äkkikäänne puolestaan hätkähdyttää ja katsoja saa huokaista helpotuksesta. Tällainen kuvan aikaansaama tunnelataus on kuvakirjoissa nykyisin harvinaista herkkua. Samanlaista sydämenväpätystä ovat menneille lukijasukupolville aiheuttaneet esimerkiksi Rudolf Koivun mustavalkokuvitukset Anni Swanin satuun Tyttö ja viulu, jossa kuusen oksat yrittävät haroa pakenevaa tyttöä.