maanantai 29. elokuuta 2016

”Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää”















Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, 190 sivua, Otava 1996, kansikuva Virpi Talvitie.





Kuluvana vuonna on juhlittu suomalaisten naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlavuotta.

Miina Sillanpään syntymästä on niin ikään tullut kuluneeksi 150 vuotta.

Näistä syistä on enemmän kuin paikallaan lukea uudelleen Raili Mikkasen 20 vuotta sitten ilmestynyt nuortenromaani Karhun kumarrus.

Se kuvaa Miina Sillanpään (1866–1952) lapsuuden ja nuoruuden vuosia 1800-luvun lopulla Jokioisilla, Forssassa ja Porvoossa.

Lounaishämäläisenä, Jokioisilla syntyneenä ja Forssassa lapsuuteni viettäneenä, Mikkasen romaani  koskettaa minua  aivan erityisesti  tunnistettavan paikallishistorian ja Forssassa yhä säilyneiden tehdasrakennustenkin vuoksi. 

12-vuotias torpantyttö Miina tulee Jokioisilta Forssan puuvillatehtaan kehräämöön lankojen solmijaksi. Viiden vuoden pestin jälkeen Miina joutuu aliravitsemuksen ja työn raskauden vuoksi siirtymään  Jokioisten naulatehtaalle.

Sitten  sattuma puuttuu peliin ja Miina saa periä nuoremmalta sisareltaan Fiiulta piian paikan Porvoosta. Jokioisten kirkkoherran tyttären ja tämän miehen, kirjailija ja suomentaja Aatto Suppasen,  perheessä piikominen koituu monin tavoin viitoittamaan Miinan tulevaisuutta  kohti yhteiskunnallista tiedostamista ja moninaisia luottamustehtäviä.

Ainoastaan kiertokoulua ja tehtaankoulua käynyt tyttö sai lukea Suppasen perheen kotikirjastoa rajoituksetta. Miina Sillanpään myöhempi ura muun muassa palvelijoiden työolojen parantajana sekä Ensikoti-toiminnan perustajajäsenenä heijastelee jo Porvoon palvelusvuosina oikeudentuntoisuutena sekä pelottomuutena tarttua vallitseviin epäkohtiin.


Mikkanen kuvaa elämyksellisesti lasten tehdastyötä. Miinan isoveljet olivat aloittaneet työnsä puuvillatehtaassa jo kahdeksanvuotiaina. 1800-luvun lopun suomalaisen tekstiilitehtaan oloista löytyy  myös kosolti yhtymäkohtia  kehitysmaiden lapsityövoiman käyttöön. Tehdastyö saa onneksi nykylukijan kaipaamaa kevennystä tyttöjen keskinäisten toverisuhteiden ja Miinan läheisten kuvauksesta.

Päivät seurasivat toisiaan niin samankaltaisina, että jälkeenpäin niitä ei toisistaan erottaisi. Päivävuorolla pitkä päivä tehtaassa imi voimat. Tuntui, että päällimmäisenä oli aina väsymys. Illalla jakosi vain istua sängyllä lukemassa tai virkkaamassa. Miinasta oli kehittynyt taitava virkkaaja, mallien vaihtelu toisten kanssa ja yhä vaikeampien mallien etsiminen ja yrittäminen antoivat askartelulle vaihtelua. 
Tärkeämpää ja mieleisempää oli kuitenkin lukeminen. Lukiessa saattoi sulkea ympäriltään kaiken muun. Toisten tyttöjen riehakkaatkaan naurut eivät saaneet Miinaa nostamaan katsettaan kirjasta. 
––  Oli ihmeellistä, miten paljon tietoa löytyi maailmasta kirjojen kansien sisään talletettuna. Jos sitä murunkin saisi kopioitua omaan mieleensä, miten onnellinen elämän hänelle tulisikaan. Ihmeellistä oli myös, että mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi lukea lisää.

Miina saa myös kiittävää palautetta tehtaankoulun opettajalta. ”Oli tärkeää, että ihmisellä oli edes yksi asia, jossa tiesi olevansa hyvä” ajattelee Miina, jota muut tehtaankoulun oppilaat katsovat vähän nurjasti opettajan kehujen takia.

Miinan rinnalle toiseksi keskushenkilöksi romaaniin nousee takautumien  kautta hänen äitinsä Leena, jonka elämänvaiheet ja ajatukset on erotettu päätekstistä kursiivilla eri vuosilukuihin paikantuviin välähdyksiin. 

Mikkasen romaanin nimi juontaa Leena-äidin nuoruudessa markkinoilla saamasta ennustuksesta. Karhu ennusti hänelle yhdeksän lasta. Seitsemännen lapsen, eli vielä syntymättömän Miinan,  kohdalla karhu oli kumartanut tavanomaista syvempään.  

Raili Mikkanen on 1990-luvulta lähtien tehnyt uuraasti töitä nuorille suunnattujen suurnaisten ja yhden miehenkin elämäkertaromaanien kirjoittajana. Karhun kumarrusta edelsi Ida Aalbergin nuoruudesta kertova Teatteriin! (1990).  Myöhemmin ilmestyivät vielä Aurora Karamzinista kertova Aurora, Keisarinnan hovineito (1998), tutkimusmatkailija G. A. Wallinista kertova Aavikoiden seikkailija (2001), Aino Kallaksesta kertova Ei ole minulle suvannot (2002) sekä Runokirje, kertomus nuoresta Katri Valasta (2005).

Mikkasen ohella elämäkertakirjallisuutta ovat  ansiokkaasti kartuttaneet myös Maijaliisa Dieckmann ja Anneli  Toijala, jonka  Myrskylintu (1994) keskittyy kuvaamaan Minna Canthin lapsuutta.

Olisi hienoa, että näitä päteviä ja mukaansatempaavia teoksia hyödynnettäisiin myös koulujen historian ja paikallistuntemuksen opetuksessa.

Miina Sillanpää oli yksi 19:stä vuonna 1907 valituista ensimmäisistä suomalaisista naiskansanedustajasta. Väinö Tannerin hallituksessa hän toimi sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927 ja oli näin ensimmäinen naisministeri. Jälkipolvien silmissä hänestä on tullut suomalaisen tasa-arvon symboli.

Ja aivan kuten Raili Mikkanen sanoo nuoren Miinan suulla - "Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää" – niin lisääntyy myös halu tietää enemmän Miina Sillanpään elämästä. Siihenkin tarjoutuu tänä syksynä oivallinen mahdollisuus, sillä professorin, lastensuojelun ja naishistorian tutkijan Aura Korppi-Tommolan teos Miina Sillanpää – edelläkävijä ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana syyskuussa.







torstai 25. elokuuta 2016

Löytämisen iloa










Fiona Watt & Stephen Barker: Äkkää ja tökkää: Ulkona. Ulkoasu Erica Harrison, suomentanut Kalle Nuuttila, 29 sivua, Lasten Keskus 2016.






Äkkää ja tökkää -kirjoja on ilmestynyt suomeksi jo kolme kappaletta. 

Juuri ilmestynyt uutuus keskittyy ulkoilmaelämään eri vinkkeleistä.

Näille tarkkaavaisuutta ja keskittymistä vaativille kirjoille näyttää olevan nyt markkinarako.

Kirjatyypin alullepanijana ovat ymmärtääkseni olleet ennen muuta  Martin Handfordin Missä Vallu -kirjat, joiden nerokkuus ja variointiin liittyvä kekseliäisyys on ihan omaa luokkaansa.

Stephen Barkerin kuvitusta Fiona Wattin kirjaan Äkkää ja tökkää:
Ulkona
(Lasten Keskus 2016). 



Äkkää ja tökkää -kirjaperhe soveltuu Stephen Barkerin värikylläisen ja selkeäpiirteisen kuvituksen ansiosta jo  taaperoikäisille ja kuvien katsomisen lomassa voi verrytellä vaikkapa laskutaitoa, värien ja muotojen tunnistusta. 

Oma viehätyksensä on myös maltillisesti aukeamille ripotelluilla aukoilla.


Stephen Barkerin kuvitusta Fiona Wattin kirjaan Äkkää ja tökkää:
Ulkona
 (Lasten Keskus 2016). 


Suomentaja Kalle Nuutista on kiittäminen huomattavasti alkuteoksia (Very First Things to Spot)  kekseliäämmästä ja nasevasta sarjanimestä.



maanantai 22. elokuuta 2016

Uusi kuvitus, parempi huvitus?












Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Salla Savolainen, 123 sivua, Tammi 2016.

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, kuvittanut Markus Majaluoma, 121 sivua, Tammi 2001.







Tämän syksyn lasten- ja nuortenkirjamarkkinoilla voi äimistellä useampaakin kustannuspoliittisesti epätavanomaista linjausta.

Eniten kohua on syntynyt Harry Potter -fanien iloksi ilmestyneestä Harry Potter and the Cursed Child -näytelmätekstistä, jossa kerrotaan Harryn perheen myöhemmistä vaiheista. 

On erittäin poikkeuksellista että fanifiktioksikin määriteltävä teos saa osakseen näin valtavan markkinointikoneiston –  olkoonkin, että J. K. Rowlingin kerrotaan olleen mukana tarinan luonnissa yhdessä näytelmän käsikirjoittajan Jack Thornen ja John Tiffanyn kanssa. 

Jaana Kapari-Jatan suomennos ilmestyy marraskuussa.

Seita Vuorelan yllättävä kuolema pysähdytti keväällä 2015. WSOY julkaisee syksyllä postuumisti hänen romaaninsa Lumi.  Kustantajan ennakkotiedoissa kerrotaan Vuorelan ystävän ja kirjailijakollegan, Vilja-Tuulia Huotarisen, auttaneen kirjan viimeistelyssä. 

Patrick Nessin Hirviön kutsu (Tammi 2016) pohjautuu myös syöpään kesken luomiskauden menehtyneen Siobhan Dowdin alkuperäiseen ideaan, jonka on valmiiksi kirjaksi saattanut Ness.

Lastenkirjallisuuden sarjoittumisen näkökulmasta kiinnostava on Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset, josta on 15 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen äskettäin ilmestynyt kirjailijoiden omasta aloitteesta uudelleen kirjoittama laitos. 

Tekijöiden saatesanoissa kerrotaan, että kimmokkeena uuteen laitokseen olisi ollut vuonna 2003 Helsingin kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut Katja Krohnin ohjaama samanniminen näytelmä. ”Kirjan uusi laitos on läheisempää sukua näytelmälle kuin alkuperäiselle romaanille”, Nopolat kirjoittavat.

Eilisessä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Kuokkanen  kirjoitti kirjaston varastoon päätyneistä lasten- ja nuortenkirjasarjoista. 

Yksi yritys siirtää sarja uusien lukijasukupolvien ulottuville on nimenomaan uuden kuvituksen teettäminen. Lastenkirjasarjoissa tosin tätä käytäntöä harvemmin tapaa. Kasvojen kohotus tehdään yleensä yksittäiselle klassikkoteokselle. 

Vanhassa versiossa oli kaiken toiminnan käynnistäjänä Kattilakosken perheen kuopus, Petteri Matti Kasimir, joka osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta vähäisestä iästään huolimatta. Hanna-äiti suhtautuu poikaan pidäkkeettömän ihailevasti.



Markus Majaluoman näkemys Isorouskusta ja Rillinavasta.
Majaluoman kuvitusta Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin
Heinähattu ja  Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2001). 



Salla Savolaisen uusi näkemys samoista poliiseista. Salla Savolaisen
kuvitusta  
Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).

Uudesta versiosta alkuteoksen keskushenkilö on siivottu kokonaan pois, mutta juonenkäänteet on muutoin säilytetty lähes ennallaan. 

Väärinkäsitysten kimara käynnistyy, kun Rillirousku saa kuulla voittaneensa konstaapelien kevätriehassa viikon oleskelun yhdistyksen kesämökillä. Samaan aikaan myös Kattilakosket lähtevät vuokrahuvilalle kesän viettoon. Poliisit eivät halua paljastua, ja seuraa taas Nopoloiden lastenkirjoille tyypillinen naamioitumisen, hätävalheiden ja koomisten sattumusten keitos.

Markus Majaluoma kuvitti Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja vuoteen 2009 asti. Sen jälkeen kuvittajana on ollut Salla Savolainen. Myös Risto Räppääjä -kirjojen kuvittaja vaihtui myöhemmin: Aino Havukainen ja Sami Toivonen lopettivat sarjan kuvituksen – mm. omien kirjojensa kuvituskiireisiin vedoten – ja vetovastuun sarjasta otti vuodesta 2012 lähtien Christel Rönns.

Kuvittajavaihdoksen myötä Heinähatuista ja Vilttitossuista katosi  havaintojeni mukaan iso osa sarjan alkupäälle tyypillisestä aikuistasosta ja -huumorista. 

Majaluoman kuvituksissa koomiset aikuishahmot saivat myös paljon tilaa. Kuvituskuvat olivat usein staattisia, mutta samanaikaisesti myös harkitumpia kokonaisuuksia. 

Savolainen keskittyy  enemmän värikylläiseen puutaloidylliin sekä jatkuvan liikkeen ja kohelluksen kuvaamiseen.  

Herra Rubensin muotokuva Hanna Kattilakoskesta. Salla Savolaisen
kuvitusta  
Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaaniin Heinähattu ja  
Vilttitotossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016).
… Markus Majaluoman alkuperäinen kuvitus Sinikka ja Tiina Nopolan
lastenromaaniin Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset
(Tammi 2001).