keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kokoaan isompia kuvakirjoja inhimillisyydestä


Ella Brigatti: Haikara jolla ei ollut nimeä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Krokotiili joka ei halunnut syödä, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Liian pieni norsu, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.

Ella Brigatti: Puu joka puhui tähtien kanssa, 23 sivua, Kulttuurikioski 2017.




Outi Ampujan tietokirja Hyvä hiljaisuus (Atena 2017) puhuu oivaltavasti nykyihmisen tarpeesta hiljentyä ja rauhoittua.

Ampuja kertoo kirjassaan mm. siitä, kuinka melun on havaittu viivyttävän lasten lukemaan oppimista ja muistin toimintaa ja vähentävän esimerkiksi kykyä keskittyä pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista vaativaan toimintaan.

Pitkäaikainen kovalle  melulle altistuminen aiheuttaa muutoksia aivotoiminnassa: tarkkaavaisuus suuntautuu helpommin ääniärsykkeisiin, jolloin toimintakyky heikkenee keskittymistä edellyttävissä tehtävissä.

Ella Brigatin neljän omakustanteisen kuvakirjan sarja täyttää hiljaisuuden lastenkirjojen kriteerit. Kuvitus sysää tekstin kapeaksi saarekkeeksi ja kuva puhuu myös tekstin puolesta ja antaa mahdollisuuden levätä aukeamalla tarvittaessa pidempäänkin. Sarjan murrettu värimaailma seurustelee virkeästi esimerkiksi turkoosinsinisen kanssa. 

Kirjat käsittelevät sanamäärältään niukkojen, mutta kylläiseksi tekevien tarinoidensa takana isoja, tärkeitä aiheita.  Tyylitellyt, ekspressionistisen vahvat vesiväri- tai sekatekniikalla toteutetut kuvat antavat tarinoille mielenmaiseman, johon kiinnittyä.


Kussakin kuvakirjassa on kyse kohtaamisesta, joka kerrotaan aina eri näkökulmahenkilön kautta. Afrikan savannilla kasvava puu, krokotiili, norsu ja haikara etsivät lastenkirjalle klassiseen tapaan itseään ja paikkaansa maailmassa.

Kukin eläimistä kokee vajavaisuutta jollain tavalla. Esimerkiksi haikara  ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden lajitovereiden kanssa ja se lähtee allapäin ajelehtimaan virran viemänä pois muiden luota. Onnekseen se kohtaa krokotiilin, joka kertoo puusta, minne haikara voisi tehdä pesänsä. Krokotiili jatkaa matkaansa etsiäkseen vielä pienen norsun. 

Kukin sarjan osa kiteyttää samaa lähimmäisenrakkauden eetosta ilman tarpeetonta korostusta. Eläimet voimaantuvat saamastaan avusta ja niiden olemus ja tietoisuus omista voimavaroista vahvistuu yhdessä muiden kanssa.

Kuvakirjat voi lukea itsenäisinä tarinoina, mutta sarjan katarttinen huipennus tiivistyy neljänteen osaan, jossa eläimet kokoontuvat puun luokse.



Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eläimet kokoontuvat puun luokse iloitsemaan
 kohtaamisestaan ja asioiden paremmasa käänteestä. Ella Brigatin kuvitusta
 kuvakirjaan Puu joka puhui tähtien kanssa (Kulttuurikioski 2017). 
















perjantai 12. tammikuuta 2018

Toisten mieliin kurkottajia















Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Väki 1, 387 sivua, Tammi 2017. Kansikuva Laura Lyytinen.






Suomen Nuorisokirjailijat ry on hetki sitten julkistanut Topelius- ja Lydecken-palkintojen saajat. Topelius-palkinnon sai  nuortenromaani Elina Rouhaisen Muistojenlukija ja Arvid Lydecken-palkinnon Leena Parkkisen lastenromaani Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017).

Rouhiainen tunnetaan entuudestaan Susiraja-sarjastaan, jota voi hyvin perustein luonnehtia Stephenie Meyrin Twilightin hengessä tehdyksi suomalaiskansalliseksi petoromantiikaksi, Aino Kallaksen Suden morsiamen tyyliin.

Uuden Väki-sarjan avaus ammentaa elokuvissa, peliteollisuudessa ja kirjallisuudessa yleistyneen dystopian genrestä. Toisen pään sisään työnnytään nyt monella eri alustalla, joko luvan kanssa tai ilman lupaa.

Rouhiainen itse  määrittää uuden sarjan kotisivuillaan urbaaniksi fantasiaksi. Tunnistettavana  miljöönä on Helsingin Vuosaari, mistä löytyy kaksi ääripäätä: kalliita  merenranta-asuntoja sekä  kaupungin vuokra-asuntoja, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.  

16-vuotias Kiuru kantaa äitinsä puolelta suonissaan romaniverta.   
Unen ja valveen rajalla Kiuru huomaa saavansa kontaktin itselleen vieraisiin ihmisiin ja heidän muistoihinsa.   

Vähitellen Kiurulle selviää, että hän on osa Väkeä, jolla on erityispiirteitä ja –taitoja mielen eri osa-alueilla. Kiuru tutustuu kahteen romanialaiseen veljekseen, Daihin ja Neluun, jotka ovat olleet Suomessa kolmisen kuukautta sekä Pohjois-Intiasta, Punjabista,  Suomeen tulleeseen Bollywoodiin, joka ei halua määrittää sukupuoltaan. Porukka täydentyy viisikoksi, kun Kiurun lapsuudenystävä Samuelkin paljastaa omaavansa erityisiä taitoja.

Muistojenlukijan lisäksi viime syksyn nuortenkirjatarjonnasta löytyy toinenkin mielen manipulointiin liittyvä kotimainen esimerkki,  Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maaginen korva, jossa Valpuri pystyy kuulemaan vastakkaisen sukupuolen salaisimmatkin ajatukset.

Kiuru on vielä kokematon niin seurustelusuhteissa kuin alkoholin käytössäkin. Uudet ystävät yllyttävät häntä miettimään omia elämänarvojaan uusiksi.  

Kiuru on kuivaharjoitellut monia asioita lukemansa kirjallisuuden kautta. Kiurun mielestä tosielämän tapahtumat eivät vedä vertoja kirjoille. 

Anne Leinosen Kirjanoidan (WSOY 2017) tavoin myös Rouhiainen kuljettaa romaaninsa punaisena lankana lukemisen ja kirjojen merkitystä identiteetin muokkaajana:


– – Koska Kiuru luki niin paljon, hän uskoi ymmärtävänsä ihmisiä keskivertoa paremmin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi osannut olla sosiaalinen. 
– –  Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. Hän oli kirjoistaan jopa hieman mustasukkainen. 
– – Kiuru ei tiennyt, millaista olisi ollut viettää suurin osa ajasta jossain muualla kuin oman päänsä sisällä, eikä hän pohtinut sitä kovinkaan usein. Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki. Tai kuten tänään: kirjat saivat hänet vähemmän hämmentyneeksi, ja toisinaan se oli parasta, mitä saattoi toivoa.

Lukemiseen liittyvät kulttuurierot tulevat esille Bollywoodin ja Kiurun keskustelussa. Bollywood, joka ei ole sinut lukemisen kanssa, pitää kirjoja halpana korvikkeena toteamalla, että ”Lukijat lukevat, millaista elämä on” sen sijaan että uskaltaisivat itse elää".

Kirjoissa henkilöhahmot muodostivat aina järkeviä kokonaisuuksia, Kiuru ajatteli. He käyttäytyivät paljon ennakoitavammin kuin oikeassa elämässä. 
Ehkä siksi hän rakasti kirjoja niin paljon: tai kääntäen: kenties siksi hänellä oli niin suuria vaikeuksia oikeiden ihmisten kanssa. He kun eivät olleet romaanihenkilöitä. Koko hänen elämänsä oli rakennettu oletukselle, että maailma toimi niin kuin kirjoissa. 
Ehkä kirjat olivat pilanneet hänet. 


Kannabiksen myyntiä ja käyttöä ei kirjassa mitenkään kyseenalaisteta, mitä sopii mielestäni kummastella, olkoonkin, että kirjaa markkinoidaan nuorten aikuisten romaanina.

Kirjan yhdeksi motoksi nousee menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenlomittaminen: ”Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyhetkeä. Ja se joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee tulevaisuutta”.

Yhteiskunta- ja normikritiikkiä esitetään monestakin nykynuortenkirjallisuuden vähemmän esillä pitämästä näkökulmasta ja pohditaan ravistelevasti myös lähimmäisenrakkauden merkitystä. Tällä tavoin tuupataan romaanin lukijaa tarkistamaan omia eettisiä elämänvalintojaan.

Vetävän, liki 400-sivuisen romaanin keskiöön nousee monta ajankohtaista ja ikärajat ylittävää teemaa: kansallinen identiteetti, maailmankansalaisuus, maanpakolaisuus ja vierauden tunnot. 

Muistojenlukija  päättyy jäntevään kliimaksiin, jossa Kiuru rohkaistuu tekemään omia, kauaskantoisia ratkaisuja. 

Erityiskiitoksen ansaitsee jälleen Laura Lyytisen  hienovaraisesti teoksen lintusymboliikkaa hyödyntävä kansikuva.












keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kahden sukupolven herkät pojat















Anna Haanpää-Vesenterä: Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja, kuvitus Ilona Puska, 100 sivua, Marketiimi 2017.




Lastenkirjat heijastelevat usein kirjoittamisajankohtaansa, joko suoraan tai rivien välissä.

Toisinaan kirjailijan tarkoitusperät voivat olla henkilökohtaisia: hänen pontimensa kirjan tekemiseen voivat olla esimerkiksi omat kokemukset tai lapsuudenmuistot. Tällöin tekijä ei välttämättä koe tarpeelliseksi tulla paljonkaan lukijaa vastaan muokkaamalla aineistoa esimerkiksi nykylasta kiinnostavaan muotoon.

Anna Haanpää-Vesenterän (s. 1967) oman suvun historiasta todennäköisesti pontimensa saanut Vaahteranlehtipoika-sarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Erno on alakoululainen. Hänellä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa.  Ehkä juuri siksi Erno tuntuu olevan  vanhempiensa ylenpalttisen rakkauden ja huolenpidon kohteena.

Kiireetön arki ja rakkaudentäyteinen lapsuus monien eri ikäisten läheisten ympäröimänä on valitettavan monelle nykylapselle harvinaista herkkua. Siksi voi olla hyvä päästä osalliseksi sellaisesta edes lastenkirjojen sivuilla.

Eletään 1970-lukua. Ajankohta määrittyy hyvin löyhästi leppoisan elämäntavan ja pienten yksityiskohtien kautta.

Isäi esimerkiksi varoittaa Ernoa, että ei ole hyvä viipyä vessanpöntöllä liian pitkään lukemassa sarjakuvia, ettei saisi peräpukamia. Ruskea kastike on perusruokaa ja lankapuhelinta käytetään harkitusti arkiseen viestintään. Naapurien ja lähisukulaisten sanomiset ja sanomatta jättämiset, ilmeet ja tokaisut antavat aihetta perinpohjaisiin keskusteluihin. 

Lastenromaanin sisälle on kirjoitettu äidin perhepäiväkirja, jonka ääneen lukua Erno usein kärttää, kun haluaa kuulla arkisia sattumuksia.

Jo ensimmäisessä osassa korostuivat isän ailahteleva luonne ja kodin jännitteet. Perheenjäsenet ovat tottuneet tarkkailemaan isän mielialojen vaihtelua.  

Muistan, että isä oli niin iloinen silloin tiistai-iltana, että hän otti tanssiaskelia keittiössä ja lauloi jotain saksankielistä laulua pätkän korkealta ja kovaa. Muistan, että hän laittoi suun ihan suipoksi ja hänen kaulansa venyi metrin mittaiseksi. Vähän ehkä liioittelen. Liioitteleminen on niin mukavaa. Meitä kaikkia nauratti isän pelleily. Kun isä on hyvällä tuulella ja pelleilee, meillä on valoisampaa. Kun isä laulaa, kaikki pidättävät hengitystään ja katselevat varovasti toisiaan.

Päiväkirjassa äiti kertoo ostaneensa adventtiaaton juhliin uusia juhlavaatteita, mustan samettimekon ja punaiset korkokengät. Häntä kuitenkin jännittää, mitä hänen miehensä tuumaa niistä. ”Jos hän vilkaisee asuani silmälasiensa yläpuolelta nopeasti sanoen Jaa, laitan jotain muuta.”

Romaanin lopussa isän salamyhkäinen olemus saa hieman selvitystä. Isä kertoo olleensa pikkupoikana aika surullinen, sillä hänen vanhempansa erosivat kun hän oli pieni. ”Isä oli nähnyt sodan. Sen näkeminen jää mieleen ja voi tehdä ihmisen vihaiseksi.”

Erno on ystävänsä Kaisun kanssa tutkimusretkellä ullakolla, ja talon asukkaiden kanahäkkivarastot kiinnostavat heitä vähän enemmän kuin on soveliasta.

Erno on haaveellinen poika, joka usein vaipuu omiin aatoksiinsa. Hän myös halaa puita ja nauttii välillä yksin olemisesta.

Ilona Puskan kuvitusta on niukkaakin niukemmin, vain kolme kokosivun nelivärikuvaa. 

Pienkustantajat eivät ole vielä oikein oivaltaneet, että korkeatasoinen ja runsas kuvitus on lastenromaanin valttikortti.   

Taitoltaan kirja on täyteen pakattu: kappaleet ovat pitkiä, jopa koko sivun mittaisia,  ja siksi raskaita lapsen itse luettavaksi. Väljempi taitto ja runsaampi kuvitus olisivat tehneet kirjasta lapselle helpommin lähestyttävän.