torstai 20. huhtikuuta 2017

Niin sanotut käytännölliset asiat

















Suomalaisen Työn Liitto tilasi Taloustutkimukselta Made by Finland -kampanjatutkimuksen, jossa haastateltiin hieman yli kahta tuhatta 18–79- vuotiasta suomalaista heidän kriteereistään valita teatteriesityksiä.

Kyselyn yhtenä lopputuloksena oli, että aikuisen kulttuuriharrastajan teatteriesityksen valintaan vaikuttaa esityksestä tehty kritiikki (lähes kolmannes vastaajista valitsi katsottavansa esityksestä tehdyn kritiikin perusteella). 

Sen sijaan lastennäytelmistä tehty kritiikki oli määräävä tekijä vain 15 prosentille vastaajista. 

Tutkimuksen perusteella jopa 45 prosenttia suomalaisista käy lastensa kanssa teatterissa. Luku kuulostaa huiman hienolta ja antaa uskoa lapsiperheiden kulttuuriharrastuksen kasvamiselle. 

Teatteriarvosteluja enemmän lastennäytelmän valintaan vaikuttavat tutkimuksen mukaan käytännölliset asiat – kuten sopiva ajankohta ja esityksen sijainti.

Tutkimuksesta tehty tiedote ei sinällään ota kantaa siihen, paljonko Suomessa julkaistaan asiantuntevaa ja inspiroivaa lasten- ja nuortennäytelmäkritiikkiä. 

Oman kokemukseni mukaan määrä on jatkuvasti vähentymässä. 

Tohdin myös epäillä, että lastennäytelmän valintaan vaikuttaa käytännöllisten seikkojen kupeessa eniten ennalta tuttu brändi. 

Lastenkulttuurissa tuttuus luo aina turvallisuutta – ennen kaikkea aikuiselle, jonka pitäisi saada rahoilleen ja valveutuneen kasvattajan habitukselleen vastinetta. Vai osaako joku perustella muulla keinoin, miksi Suomen laitosteatterit vilisevät Risto Räppääjiä, Supermarsuja, Hevisauruksia ja Astrid Lindgrenin lastenkirjahahmoja?  

Olisihan se kertakaikkisen hoopoa hehkuttaa somessa käyneensä lapsen kanssa katsomassa vaikkapa Takkutukkakeijua  tai Vesta-Linneaa ja aavelapsen arvoitusta  tai Käsikirjaa pelokkaille vanhemmille

Haloo, eihän juuri kukaan edes tiedä niistä mitään. 

Lasten- ja nuortenkulttuurista mediassa käytävä keskustelu on viime vuosina tullut sattumanvaraiseksi ja puuskittaiseksi. 

Median uutiskynnyksen ylittävät ne entuudestaankin isosti mainostetut, hyvin myyvät ja tarkkaan brändätyt tekijät. 

Pienet,  vaihtoehtoiset ja keskustelunavauksiltaan radikaalit toimijat jäävät katveeseen tekemään kulttuuritekoja pienelle mutta haltioituneelle kohderyhmälle, joka ei kuitenkaan tekijöitä pysty elättämään. 




Kiitos inspiraatiosta Kultakuumeen kolumnistille Marjo Niemelle. 

Perheen ainokainen eksyksissä















Guojing: The Only Child, Schwartz & Wade books 2015.








Toimittaja Mari Mannisen Yhden lapsen kansa (Atena 2016)  palkittiin viime vuonna Tieto-Finlandialla.

Kiinalaisen Guojingin tekstitön kuvakirja – tai graafinen romaani – The Only Child avaa myös yhden näkökulman Kiinan yhden lapsen politiikkaan.

Perheen ainokaiset ovat Kiinassa vanhempiensa silmäteriä ja jakamattoman huomion kohteita, mutta tälläkin on varjopuolensa.

Saatesanoissa Guojing  kertoo kirjan synnystä.

Vanhempien piti tehdä pitkää päivää töissä ja isoäiti hoiti tyttöä paljon. Toisinaan Guojing joutui olemaan myös aivan yksin kotona. Käytäntö on tuttu monelle ennen yhden lapsen syntyvyyden säännöstelypolitiikan lakkauttamista syntyneelle lapselle Kiinassa ja Guoging kutsuukin omaa 1980-luvun sukupolveaan hyvin yksinäisten lasten sukupolveksi.



Yksin kotiin jääminen kuvataan hyvin konkreettisesti, kun lapsi jää
suljetun oven taakse yksin. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child
(
Schwartz & Wade books 2015).


Kirjan pontimena on yksittäinen lapsuuden väkevä muisto: Isä lähetti vasta kuusivuotiaan tyttärensä bussilla isoäidin luokse. Tyttö nukahtaa kesken bussimatkan ja herää vasta päätepysäkillä hämmentyneenä ja eksyksissä. Neuvokas tyttö seuraa johdinauton sähköjohtoja ja päätyy isoäidin ovelle... kolmen tunnin harhailun jälkeen.

Guojing on halunnut liennyttää kirjan kautta omia yksinäisyyden ja eristyneisyyden tuntojaan, mutta toteutus on silti hyvin universaali ja koskettava.


Tehokas kuvakulman vaihto tuo lapsen hätäännyksen hyvin kouriintuntuvasti esille. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child (Schwartz & Wade books 2015). 



Kuvakirjassa bussiin nukahtanut lapsi saa oppaakseen peuran, joka johdattaa hänet turvallisesti takaisin kotiin vanhempien luokse.

Laajoista maisemapanoraamoista tarkkoihin yksityiskohtiin zuumaava kuvitus tuo mieleen Raymond Briggsin Lumiukon, joka tunnetaan tekstittömän sarjakuvan lisäksi myös animaationa. Guojingin esikoiskirja on rinnastettu myös Shaun Tanin siirtolaisen tuntoja peilaavaan Arrivaliin.





 

Kansainvälinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestö IBBY:n vuonna 2012 koostama Silent Books –näyttely on parhaillaan esillä Irlannissa. Idea tekstittömien kuvakirjojen kokoamisesta sai alkunsa Italian Lampedusassa, jonne monet pakolaiset päätyivät ylitettyään Välimeren vaarallisella pakomatkallaan. 

Näyttelyllä halutaan havainnollistaa, kuinka tekstittömät kirjat voivat ylittää kulttuuri- ja kielirajat ja kannustaa ihmisiä löytämään lohtua kirjoista ja lukemisesta.   



Kuluvalla viikolla vietetään Suomessa 40:ttä kertaa Lukukeskuksen luotsaamaa Lukuviikkoa.  

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Leppeää jännitystä Uikkusaarella












Katarina Mazetti: Varjoja ja vakoojia. Seikkailuserkut-sarja,  suomentanut Ulla Lempinen, kartat ja piirrokset Ville Karppanen, 160 sivua, Otava 2017.









Enid Blytonin Viisikkojen hengessä perustetaan yhä uusia seikkailuvetoisia sarjoja.

Blytonin esikuvallisuus näkyy ilmeisenä ruotsalaisen Katarina Mazettin uuden Seikkailuserkku-sarjan avauksessa Varjoja ja vakoojia.

Serkukset Julia, Pörri, Jori ja Alex vahvistavat sukuyhteyttä originellin taiteilijatädin hoteissa Uikkusaarella.  

Julia on lukutoukka ja hänen eläinrakkaan pikkusiskonsa Pörrin ”kerrotaan olevan ylpeä pyöreydestään”.  Jori on sanavalmis tarkkailija ja Ranskassa asuva Alex-serkku on intohimoinen ruuanlaittaja, joka tutustuttaa lapset gourmet-ruokiin. Nelikkoa täydentää vielä Katinryökäle.

”Ruuasta teidän ei ainakaan tarvitse olla huolissanne”, toteaa Julian ja Pörrin äitikin ehtaan Viisikko-kirjojen henkeen.

Tädin kellarista häviää säilyketölkkejä, outoja hiippareita näkyy luotsimökin piha-alueella ja metsässä joku polttaa nuotiota. Tädin on pakko lähteä selvittämään taideväärennösepäilyjä Tukholmaan. Kun lähimmälle poliisiasemalle on 70 kilometriä, on tietysti ymmärrettävää, että lapset ryhtyvät omatoimisesti ratkomaan saarella ilmenneitä mysteerejä.

Kaikkien lasten- ja nuortenkirjailijoiden pitäisi nykyisin yksissä tuumin propagoida lukemisen puolesta. Vaan mitä tekeekään Mazetti?  

Julian salamyhkäistä lukemista tekee mieli hämmästellä Jorin tavoin:

”Miksi piilotit kirjan Aku Ankan kansiin?” Jori kysyi lempeästi. 
Julia katsoi häntä epäluuloisesti. 
”Jos välttämättä haluat tietää, niin siksi että meidän luokan pojat kiusaavat minua jatkuvasti outojen kirjojen lukemisesta! Lainaan joskus kirjoja aikuisten osastolla, ja jos luen välitunnilla, pojat tulevat heti kommentoimaan ja aukomaan naamaansa. Heidän mielestään olen viisas hikari, jonka kannattaisi mieluummin hankkia silikonit. Niin he sanoivat. Vaihdoin kirjaan toiset kannet, jotta saisin olla rauhassa. Aku Ankan taskukirjat ovat heidän tasoaan. Niitä hekin tajuavat.”
 
Ja mikä kirja onkaan Aku Ankan taskukirjan taakse kätkettynä? Ernst Hemingwayn Jäähyväiset aseille.  

Julia tölväisee puolestaan Joria ja epäilee tämän lukevan ”vain sarjiksia”. Toisaalla serkusten keskustelussa Jori siteeraa runoa, ja Julia on heti vaikuttunut, mutta poika kiirehtii tarkentamaan, että se onkin ainoa hänen lukemansa runo!

Katarina Mazetti osaa luoda vapauden illuusion ja kuvailee lasten unelmalomaa houkuttelevin sanakääntein:

Päivästä kehkeytyi kaunis ja aurinkoinen,  ja siihen mahtui paljon uimista, kroketinpeluuta, ratsasstamista ja pelaamista. Lapset melkein unohtivat, että metsässä saaren toisella puolella piileskeli tuntemattomia ja että he olivat yksin ilman aikuisia. He tunsivat olonsa aikuisiksi ja vapaiksi  – niin vapaiksi, etteivät he syöneet lainkaan illallista vaan lähtivät rannalle herkkukori mukanaan. Katinryökäle teki omituisia loikkia korkeassa rantaheinikossa, ja Gervir työnsi turpansa eväskoriin ja ahmaisi puolikkaan leivän ennen kuin kukaan ehti estää. Alex hätisti hevosen matkoihinsa ja kattoi pyyheliinan päälle makkaraleipiä, limsaa ja hedelmiä.

Kiinnostava trendi varhaisnuortenkirjoissa näyttää olevan korostaa päähenkilön joutumista pois kotoa ilman älylaitteitta ja nettiyhteyttä.  Sanomattakin on selvää, että Frida-tädin saarella ei netti pelaa – eikä tädillä ole edes televisiota ja trampoliinia! Myös Tuula Kallioniemen Villissä viikossa (Otava 2017) ja Jasu Rinneojan Erakon arvoituksessa (Reuna 2016) ollaan samassa ankeassa tilanteessa, joka odotuksenmukaiseesti koituu lopulta keskushenkilöiden voitoksi.


Hiipparien ja taideväärentäjien jäljille päästään. Blytonin Viisikko-kirjojen roistot olivat aina tummahipiäisiä muukalaisia, mutta Mazettin modernissa toisinnossa ollaan ajankohtaisempien  ja oikeasti rankkojen asioiden äärellä. Taideväärentäjän nimi, Pentti-Rambo Persson,  sentään vihjaa suomalaisista sukujuurista…