perjantai 18. toukokuuta 2018

Ilo hyppäs suoraan syliin – Loh angali ranudas







Helena Blomérus, Satu Blomérus, Helena Korpela, Irmeli Matilainen: Rassako reevos – Yökettu, 119 sivua, Opetushallitus 2017.


Seija Roth: Lokko Lamjaha – Kevein askelin. Poemi ta riimi kentenge – Runoja ja riimejä lapsille. Kuvittanut Tuuli Saarekas, 112 sivua, Opetushallitus 2015.







Romanikieli on Suomessa ennen muuta puhuttu kieli. Sen aktiivisten käyttäjien ja taitajien määrä on koko ajan vähentymässä.

Romanikieltä ei enää vaalita Suomessa romanien kotikielenä, ja tämä on johtanut siihen, että sitä yritetään tietoisesti ylläpitää muun muassa erityisissä "kielipesissä", joissa kokoonnutaan puuhailemaan arkisia asioita ja puhumaan romanikieltä.

Ensimmäinen painettu romanikielinen aapinen ilmestyi vasta vuonna 1982.

Opetushallituksen julkaisema kaksikielinen kuvakirjojen yhteislaitos ja kaksikielinen runokirja ovatkin  tästä näkökulmasta tarkasteltuna suoranaisia kulttuuritekoja!

Uusimmassa esikoulun opetussuunnitelmassa romanilasten esiopetuksen erityisenä tavoitteena on vahvistaa lasten identiteettikehitystä ja tietoisuutta omasta historiastaan ja kulttuuristaan. Lisäksi tuetaan kaksikielisyyttä yhteistyössä lasten perheiden kanssa. Lapsille annetaan romanikielen opetusta mahdollisuuksien mukaan. Romanikielen opetuksessa tutustutetaan lapsia romanikieleen ja -kulttuuriin, laajennetaan sana- ja ilmaisuvarantoa sekä rohkaistaan käyttämään  kieltä erilaisissa kielenkäyttötilanteissa.

Kaksi ensimmäistä Yökettu-kirjaa Mitä säitä säkkiisi, yökettu?  ja Minne matka, Yökettu? ilmestyivät alunperin suomeksi Pieni Karhu –kustantamon kautta vuosina 2009 ja 2011. 

Yhteislaitokseen on nyt saatu vielä kolmas uusi osa Mitäs nyt, Yökettu? Kaikki kolme kuvakirjatarinaa on julkaistu kaksikielisenä laitoksena, romanin- ja suomenkielinen teksti rinnakkain.

Mitäs nyt, Yökettu? –tarinassa työstetään takakannen mukaan ”erilaisuuden kokemista ja siihen liittyviä, osin vaikeastikin ymmärrettäviä ilmiöitä”.

Mira on riitaantunut parhaan kaverinsa kanssa. Netta on haukkunut Miran lenkkareita ja tytöille on tullut siitä kärhämää, mikä painaa Miraa vielä koulupäivän jälkeenkin. Mira työstää asiaa ensin pehmolelunsa, Yöketun, kanssa ja myöhemmin hän keskustelee aiheesta vielä kotona. 

Miran pikkuveljellä Timillä  on niin ikään ollut nahistelua päiväkotikaverinsa kanssa.  Onneksi päiväkodin opettaja kuittaa poikien kärhämän kertomalla, että päiväkodissa lentelee välillä riitoja aiheuttava kiukkukirppu.  Näiltä osin kuvakirjan voi lukea tunnekasvatustaitoja yleiselläkin tasolla tukevana lastenkirjana.


Äiti ja Timi eivät ole tarjoilijan mielestä tervetulleita lounasravintolan
asiakkaiksi. Muut asiakkaat paheksuvat asiaa. Irmeli Matilaisen
kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja Helena Korpelan
tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu –  Rassako reevos  (Opetushallitus 2017). 


Arkisen ja ohimenevän nahistelun rinnalla työstetään myös huomattavasti isompaa ongelmaa eli romanien kohtaamaa syrjimistä. Äiti ja Timi häädetään pois kotiruokaravintolasta. Tarjoilija ilmoittaa, että heitä ei palvella, koska äiti on pukeutunut romanien kansallisasuun.

Lukiessani kirjaa ensimmäisen kerran, olin närkästynyt siitä, että asiaa oikein alleviivataan romanilapsille suunnatussa lastenkirjassa. Kului pari viikkoa, ja monessa viestimessä uutisoitiin romaniperheen huoltoasemalla kokemasta syrjintätilanteesta.

Timin ja äidin kokemasta syrjintätapauksesta keskustellaan kotona perheen kesken. Vaari kertoo Timille, että hänkin kohtasi lapsuudessaan paljon ennakkoluuloja.

– Me romanit olemme joutuneet kiertämään paljon. Emme olleet yhdessä paikassa kauan, siksi me ja muut ihmiset emme aina voineet tutustua toisiimme kovin hyvin. Sen vuoksi me voimme vieläkin tuntua erilaisilta. 
- -  
– Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, Timi. Jotkut pelkäävät sellaisia ihmisiä, jotka näyttävät jollakin lailla toisenlaisilta kuin he itse. Niin kuin vaikkapa sellaiset, joilla on romaniasu. Vaikka me kaikki olemme sydämissämme aika samanlaisia.


 Romanikulttuurissa arvostetaan vanhempien sukupolvien 
elämänkokemusta ja suullista kerrontaa. Vaari kertoo Timille 
sotamuistoistaan ja ikäpolvensa kohtaamasta syrjinnästä. Irmeli 
Matilaisen kuvitusta Helena Bloméruksen, Satu Bloméruksen ja 
Helena Korpelan tekstiin yhteislaitoksessa Yökettu – Rassako reevos  
(Opetushallitus 2017).


Yökettu-tarinat lisäävät myös kantaväestöön kuuluvien lasten ymmärrystä Suomen omia kielellisiä ja kulttuurisia vähemmistöjä kohtaan. Miran ja Timin koulun ja päiväkodin parhaat leikkikaverit kuuluvat kantaväestöön. Tämä todentuu keskushenkilölasten, Miran ja Timin, kantaväestöä edustavissa leikkikavereissa.  

Alkuperäisen romanikielisen lastenkirjallisuuden perinne on Suomessa edelleen käytännössä aivan olematonta. 

Seija Rothin Lokko Lamjaha – Kevein askelin on tiettävästi ensimmäinen moderni runo- ja lorukirja romanilapsille. 

Se on syntynyt tilaustyönä alakoulujen romanikielen opetuksen tueksi ja samannimisen tehtäväkirjan ohessa käytettäväksi. Kirjoihin liittyvää opettajien materiaalia löytyy verkosta Opetushallituksen sivuilta.



Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšelliboskiiri - Tanssiainen 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin
(Opetushallitus 2015). 


Riimirunojen aihepiirit liittyvät lasten arkiseen elämään, vuodenkiertoon ja luontoon. Mukana on kansanrunoudelle tyypillisiä perinteisiä leikkiloruja, joissa opetellaan lukusanoja, värejä, kuukausia ja viikonpäiviä. 

Runokirjassa seikkailee romanilasten lisäksi myös sympaattinen Kotiainen:

Kulkee tietä önniäinen 
laukkuansa kantaen, 
pienen pieni kotiainen, 
astuu kevein askelin ---


Runoissa hyödynnetään mieleen painumisen kannalta riimejä. 

Rytmisesti lorut ja runot ovatkin tarttuvia ja täyttävät kyllä lastenlyriikan yleiset vaatimukset vallan mainiosti. 

Ilo todellakin hyppää niistä suoraan syliin, kuten Ilo-nimisessä runossa todetaan!



Tuuli Saarekkaan kuvitusta Seija Rothin runoon Tšenna - Kasvot 
kaksikielisessä runo- ja lorukirjassa Lokko Lamjaha - Kevein askelin 
(Opetushallitus 2015). 


Tuuli Saarekkaan (s. 1988) kuvitus on parhaimmillaan graafisesti melko pelkistetyissä kuvituskuvissa ja eloisissa potrettikuvissa. Romanikulttuuria tuodaan havainnollisin yksityiskohdin esille.






















keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Pää täynnä hattaraa, mutta tolkku mukana


















Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 188 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Kati Rapia.





Ajan ilmiö tämäkin: teinitytöille suunnattuun kevyeen chick lit- kirjallisuuteen yhdistetään ajankohtaisia, kantaaottavia teemoja.

Nelli Hietalan (s. 1982) edellisen nuortenromaanin  Miia Martikaisen kärsimysviikko (2016) jatko-osa sysää nimittäin lukijaa perinteisen  seurustelupähkäilyn ohessa ottamaan kantaa eettisiin periaatteisiin  yleisemmällä tasolla ja tuotantoeläinten kohteluun.

Ilman teennäisyyden tai ohjelmallisuuden tuntua sivutaan myös kuntaliitoksia, työllisyystilannetta ja työllistämiskokeiluja sekä maanviljelijöiden taloudellista ahdinkoa.


18-vuotias Milla on tutustunut lukion ensimmäisenä vuotena Annaan, joka on ”luokan takaosassa istuva mustanpuhuva kuvishörhö”.  Anna on myös eläinsuojeluaktivisti. 

Miia on luonteeltaan varovaisempi, mutta haluaa silti olla lojaali ystävänsä aatteelle ja on valmis ottamaan riskejä avittaessaan Annaa, joka on tehnyt iskun paikalliselle sikatilalle vastustaakseen eläinten tehotuotantoa.


Miia tunnustaa olevansa koukussa Jane Austeniin,  Brontën sisaruksiin, Bridget Jonesiin, Tiinoihin, Runotyttöihin, Priskaan ja Seljan tyttöihin: "niiden idealismi, tervehenkisyys ja hyveellisyys eivät haittaa mua tippaakaan, päinvastoin”.

Perinteisen tyttökirjakonseptin – kaksi potentiaalista, mutta tyystin erilaista poikaystäväehdokasta  – kliseistä huolimatta Miia ajattelee omilla aivoillaan ja modernisti, vaikka väittääkin välillä aivojensa olevan hattaraa.

Miia on itseironisesta tilityksestään huolimatta hyvinkin tiedostava nuori nainen.

Satunnainen seksi on Miian mielestä vallan ok ja hän pystyy ikäisekseen varsin kypsästi erittelemään median suoltamia malleja omiin tuntemuksiinsa:

On superhämmentävää, että se viihteessä niin mutkattomaksi leikattu toimitus on käytännössä enimmäkseen kömpelöä räpeltämistä ja että se paljaus, joka siihen liittyy, on jotain ihan muuta kuin fyysistä alastomuutta. Seksissä ei voi keskittyä sellaisiin asioihin joihin yleensä keskittyy, kun haluaa tehdä vaikutuksen toiseen, kuten pömpöttääkö maha, onko ripsari varissut, sanoinkohan mä jotain tyhmää. On luovuttava vaikutuksen tekemisestä, laskettava irti kaikesta siitä mitä on päättänyt olla, niin kuin vaikka hauska tai nokkela. On asetuttava jonkun armoille niin totaalisesti, ettei pääse piiloon edes itsensä taakse, luotettava siihen, ettei se joku väistä sivuun, kun kaadut päälle. 

– – Himo on epäkorrektia. Kun mä vedän töpselin irti, niin mä en voi päättää kiihotunko huolellisesti vimeistellyistä nahkakengistä tai siitä, että mut kahlitaan sänkyyn vaikka noin normisti olenkin tennarinaisia ja yksilön vapauden puolesta. Mun keho reagoi tai sitten ei. Se mihin ja kehen se reagoi, saattaa olla jonkun toisen mielestä friikkiä tai häpeällistä. Mun on otettava riski. Paljastettatva itsestäni jotakin sellaista, josta en itsekään tiedä mitä se on.


Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole viime aikoina ollut kovin trendikästä kotimaisissa nuortenromaaneissa. Taneli miettii siviilipalveluspaikkansa valintaa tarkasti. Taidetalon siviilipalveluspesti voi leimata häntä liikaa:

Mietin vaan, että mun kannattaisi ehkä kuitenkin mennä julkiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, joka ei ole poliittisesti niin sitoutunut.

Miia on Tanelia realistisempi ja oivaltaa, että nykymaailmassa on pakko valita puolensa ja joukkonsa:

Olisiko mun mahdollista pysyä yhteiskunnasta erossa tässä ilmastossa, näillä taidoilla? Oliko kenenkään?  Oliko helpompi vaikuttaa sisäpuolelta kuin ulkopuolelta? Ketä mä palvelisin? Mihin musta olisi? Pitäisikö ottaa vain kevyesti kouluttautua putkimieheksi, tienata puolet vuodesta kelvollisesti ja matkustaa toinen puoli, poimia rusinat molemmista pullista? Miksi mun oli pakko aina ajatella asiat näin perusteellisesti? Miksen mä voinut vain kellua mukana?


Hietalan nuortenromaani haastaa lukijaansa aivan oikeasti miettimään henkilökohtaisia valintoja ja yhteiskunnallista todellisuutta. 

Typografinen ratkaisu Miian ja ystävien viestiketjujen keskittämiseen ei ole paras mahdollinen luettavuuden kannalta.











perjantai 11. toukokuuta 2018

Virolaista määrämittaista huumoria














Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon, kuvittanut Christer Nuutinen, suomentanut Heli Laaksonen, 61 sivua, WSOY 2018.






Andrus Kivirähk (s. 1970) on yksi Viron tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen aikuistenkirjojensa tunnusmerkkejä ovat groteskius ja absurdius.

Kivirähkin lasten tarinakokoelma Koiranne alkaa kohta kukkia ilmestyi suomennoksena pari vuotta sitten Otavan kustantamana. 

Uusi kokoelma Kun Musti muni mummon (alk. Karneval ja kartulisalat 2015) on äskettäin tullut julki WSOY:ltä.

Kirjan visuaalinen ilme on edellistä suomennosta onnistuneempi. 

Aloittelevat lukijat otetaan nimittäin typografiassa ja Christer Nuutisen tarinoiden huumoria karikatyyrisillä hahmoilla myötäilevässä kuvituksessa paremmin huomioon.

Uudessa kokoelmassa ei kuitenkaan ole edellisen kokoelman veroisia nasevia ja mieleen jääviä tarinoita. 

Lastenkirjoissa Kivirähkin räväkkyys näkyy yllättävinä tulokulmina ja makaaberienkin asioiden perusteellisena älllistelynä. Tarina Nappi hukkaa pojan kertoo pojasta, jonka housuista putoaa nappi. Tapahtumassa samastutaan napin tuntemuksiin. 

Useammassakin tarinassa kerrotaan ruoka-aineista. Grillimakkara kadehtii piparien elämää piparkakkutalossa ja yrittää päästä  sinne kylään. Tietokone on perso hillolle. Ruokapöydälle ilmaantuu muukalainen, joka lesoilee olevansa ulkomainen herkku. Muukalainen paljastuu kuitenkin kammaksi ja se häädetään pois.


Kokoelman aloittava nimitarina Musti alkaa näyttleijäksi on käänteiltään sähäkkä. Maijan koira ei ymmärrä toden ja kuvitellun leikin eroja.

Maija haluaa leikkiä Mustin kanssa Punahilkka-satua:

Maija vei Mustin olohuoneeseen jossa isoäiti istui katselemassa televisiota. 
”Katso, siellä hän nyt on”, kuiskasi Maija. ”Anna mennä!”Musti teki niin kuin oli käsketty. Se lönkytti isoäidin luo ja söi tämän suihinsa. Maija säikähti. 
”Musti!” rääkäisi Maija. ”Mitä sinä menit tekemään! Tämähän oli vain leikki. Ja sinä nielaisit koko isoädin oikeasti. Hölmö!” 
Musti alkoi uikuttaa onnettomana. Se ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin. Kunnon koirahan tottelee käskyjä. 
”Isoäiti!” huhuli Maija Mustiin. ”Miten siellä menee?” 
”Täällä on säkkipimeää”, isoäiti vastasi koiran vatsasta. ”Tuliko sähkökatkos vai mitä?”


Musti-koira eläytyi Punahilkka-leikkiin vähän turhan
 perusteellisesti. 
Christer Nuutisen kuvitusta Andrus Kivirähkin
tarinakokoelmaan
 Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). 



Tarinan loppu kiertyy onnelliseksi. Isoisä keksii aloittaa toisen leikin, jossa Musti on kana ja se ryhtyy munimaan. Mummo päätyy takaisin keinutuoliin ja Maija ja Musti lähtevät pihalle jatkamaan pallon heittämistä.

Kivirähkin edellisen suomennoksen arvion yhteydessä etsin sille suomalaisia verrokkeja. 

Sari Peltoniemen arkisista tilanteista äkisti outouden puolelle nitkahtavat tarinat (Gattonautti ja muita arkisatuja, Tammi 2012) ja Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos 2013) päihittävät mennen-tullen Kivirähkin vinksahtaneet tarinat. 

Listan jatkoksi voisi lisätä vielä Jukka Laajarinteen Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009).


Tarinassa Runo koko perhe yrittää auttaa Akselia
kotitehtäväksi saadun runon tekemisessä. Christer Nuutisen
 kuvitusta Andrus Kivirähkin tarinakokoelmaan
Kun Musti muni mummon
(WSOY 2018). 

Lieneekö kyse myös kansallisen huumorin eroista? Enkö yksinkertaisesti ymmärrä virolaisen huumorin suomalaisesta poikkeavia nyansseja?

Heli Laaksonen pitäytyy suomennoksissaan kirjakieleen. Yhdessä tarinassa, Pikkutäti ja sireenipensas, täti kuitenkin puhuu lounaissuomalaista murretta.  

Edeltävän kokoelman tapaan myös nämä uudet, määrämittaan kirjoitetut tarinat ovat ilmestyneet alunperin lastenlehti Tähekessä.